Haastatteluaamuna kirjailija Markku Ropponen on lukenut maakuntalehdestä Jyväskylän kaupungin suunnittelevan kolmen lähikirjaston sulkemista säästösyistä. Jo 1980 -luvun alusta asti kaupunginkirjastossa työskennellyt kirjailija on selvästi kiukustunut esityksestä.
– Kirjasto on semmoinen tasa-arvoistava foorumi tässä yhteiskunnassa. Sinne voi kaikki mennä ja saada sieltä sivistystä ja viihdykettä ja mitä nyt hakevatkaan. Tosi arvokas paikka. Kyllähän käyttäjäluvut ja -prosentitkin puhuvat puolestaan. Mutta nyt täällä näyttää riehuvan sellainen paikallinen pandemia, että sivistyslaitokset ajetaan alas, ja ainoa asia, jonka puolesta liputetaan, on ralliajot. Kirjastot alas ja liput salkoon, että ralli pysyy kaupungissa.
– Tämän päivän lehdessä toisella sivulla kerrotaan kirjastojen alasajoista ja toisella sivulla kaupunginjohtaja näyttää voitonmerkkiä ja vakuuttaa, että ralli pysyy täällä. Varmaan pitää paikkansa, että kaupungin on pakko säästää, mutta tämä on jotenkin niin näkyvää.
Markku Ropposen mielestä on jotenkin ristiriitaista, että samaan aikaan, kun ollaan huolissaan siitä, etteivät lapset ja nuoret, etenkään pojat lue ollenkaan kirjoja, ajetaan kirjastoja alas.
Runojen kautta
rikosromaaneihin
Viime talvena 50-vuotispäiviään viettänyt Markku Ropponen on syntynyt Lappeenrannassa, mutta käynyt koulunsa Jyväskylässä. Ammattimaiseksi kehittynyt kirjoittamisinnostus puhkesi jo kouluvuosina.
– Luin paljon murrosiässä. Jotenkin se lähti siitä. Ja tunsin muutamia kavereita, joilla oli vähän samanlaisia pyrintöjä runojen kirjoittamiseen. Se oli sitä alkuvaihetta, jota kesti vuosikaudet. En minä mitään omaa runokokoelmaa julkaissut, mutta erilaisissa antologioissa olin mukana. Olihan se semmoinen kirjoittamisen kuntokoulu, mutta sen jälkeen en ole runoja kirjoittanut, Ropponen kertoo.
Ropponen sai vuonna 1985 ensimmäisen palkinnon Nuoren Voiman Liiton kirjoituskilpailussa ja seuraavana vuonna ykköspalkinto tuli Lahden runomaratonissa. Runot jäivät, kun Ropponen löysi omaksi kirjoittamisen lajikseen dekkarit, tai rikosromaanit, ihan miten vaan. Ropposen mielestä nimitykset merkitsevät aivan samaa.
– Eihän siinä mitään eroa ole. Jos haluaa pitää lippua vähän korkeammalla, niin puhutaan rikosromaanista, ja sitten jos vähän huolimattomammin heilauttaa, niin se on dekkari. Niissä on kehyksenä joku rikos, mutta ei se meikäläisen työtä mitenkään haittaa. Kyllä minä siihen kehikkoon pystyn tunkemaan kaiken sen, minkä haluan.
Ropponen tunnustaa, että on arvostetumpaa olla rikosromaanikirjailija kuin dekkarikirjailija.
– Tästähän siinä on kysymys. Mutta tuommoinen kategorisointi ei ole niin olennaista. Eivätköhän ne sisällöt meinaa enemmän.
Esikoisdekkari Pronssijuhlat ilmestyi vuonna 1990 ja sai hyvän vastaanoton. Vielä paremmin kävi seuraavana vuonna ilmestyneen Kuolemanunen, joka palkittiin Vuoden johtolanka -palkinnolla. Tähän mennessä Ropposelta on ilmestynyt kymmenen rikosromaania ja kaksi muuta romaania, joita ei voi kutsua rikosromaaneiksi. Viimeisin dekkari ”Linnut vaikenevat, Kuhala” tuli kauppoihin kesäkuun lopulla.
– Tammikuussa käsikirjoitus oli minun mielestäni semmoisessa kunnossa, että kehtasin sen lähettää kustantajalleni. Kevään aikana tekstiä vielä korjailtiin. Kun kirja ilmestyi, niin enhän minä heti seuraavalla viikolla ruvennut uutta kirjoittamaan, mutta kylläkin jo elokuun alussa.
Kuhalalla riittää
toimeksiantoja
Neljässä viimeksi ilmestyneessä dekkarissa keskeisenä hahmona häärii jyväskyläläinen yksityisetsivä Otto Kuhala. Entisellä poliisimiehellä tuntuu riittävän toimeksiantoja niin, ettei kirjailijalla ole mitään aikomuksia ainakaan vielä päästää sankaria päiviltä.
– Kuhala on päähenkilönä myös seuraavassa teoksessa. Kyllähän siinä saa olla tosi pohtivainen, ettei toista kauheasti, ja etteivät ne teemat ja aiheet kulu loppuun. Sen takia uuden kirjan tekeminen onkin aina vähän hitaampaa. Välillä iskee pieni epäusko, mutta kyllä se siitä taas rupee menemään. Rikosromaanin kirjoittamisessa menee semmoinen puoli vuotta, varsinkin nyt, kun ei enää se draivi tahdo olla niin vinha kuin aikaisemmin. Jos kirjan aikoo ensi vuoden syksyn kirjakilvoitteluun mukaan, niin käsikirjoituksen pitää olla talvella, tammi-maaliskuun haarukoissa kustantajalla.
Ropponen kertoo saaneensa kaupungilta kiitettävästi vapaata kirjoittamista varten. Ennen tammikuussa alkanutta työlomaa syntyi kirjastonhoitajan työn ohessakin dekkari vuodessa, mutta aina se ei ollut ihan helppoa.
– Kun teki kahta työtä, niin kyllähän siinä välillä sauhu nousi korvista. Ja se syö äijää eri tavalla kuin tämä, kun voin rauhassa tehdä pelkästään kirjoitushommaa. Kun menin iltavuoroon töihin, kirjoitin aamusella kolmisen tuntia ja sitten joskus pakotin iltasellakin itseni kirjoittamaan iltavuoron jälkeen. Vaikka eihän mua kukaan ole pakottanut kirjoittamaan.
Mehevästä kielestä ja taitavista henkilökuvauksistaan tunnettu Ropponen haluaa välttää kirjoissaan kaikenlaista paatosta ja julistamista.
– Julistaminen ei oikein ole tämmöisten sepitteellisten kertomusten tehtävä. Tietysti sellaisia asioita, joita pidän arvokkaina tässä elämässä, haluan jollakin tavalla tuoda ilmi kirjoissani, mutta yritän olla sillä tavalla viisas, ettei se näytä saarnaamiselta tai päälleliimatulta, semmoiselta, että pistänpä sinne kaksi lausetta ympäristönsuojelun puolesta, koska se on kivaa ja hyvää. Se olisi ihan tyhmää, eihän se kuulu tommoiseen fiktioon ollenkaan. Mutta eihän ne kirjat myöskään mitään tunteettomia vetäisyjä tietenkään ole.
uutiskirje 
