Pirjo Hämäläinen
Kun elämän varrella tulee vastaan uusi ihminen, pää täyttyy monenlaisista uteliaista kysymyksistä: mitä hän oikein maailmasta ajattelee, mitä unelmoi, mitä eniten inhoaa, mitä on lapsuuden ja nuoruuden vuosina kokenut?
Useimmissa tapauksissa ihminen paljastaa mietteitään vain säännösteltyinä annoksina, mutta joskus käy niin onnellisesti, että tuttava levittää menneisyytensä kaiken kansan luettavaksi, tekee toisin sanoen kirjan, josta syvimpiäkin salaisuuksia voi poimia kuin puolukoita mättäältä.
Raija-Liisa Mäkelän juuri ilmestynyt omaelämäkerta Minä, muilutetun tytär, puoli vuosisataa Neuvostoliitossa on ollut melkoinen lukuelämys. Kirjan teksti on paitsi riipaisevaa myös rentoa ja huumorilla maustettua. Raija-Liisan äiti selvisi lähes ylittämättömistä esteistä ja Raija-Liisa itse selvisi, mutta valitettavasti perheen vastoinkäymiset jatkuvat jo kolmannessa polvessa.
En ole nähnyt Raija-Liisasta vuosiin kuin pari vilahdusta, mutta aikoinaan kävin jopa hänen asunnossaan Hyvinkään sairaalan liepeillä. Punertavatukkainen, siro ja hoikka Raija-Liisa puhui paljon ja vilkkaasti elehtien. Hänen suomensa oli hyvää ja korrektia, joskin tarkkaan kuuntelemalla siinä erotti hienoisen venäläisen soinnin.
Raija-Liisa tuli Petroskoista Hyvinkäälle vuonna 1991 matkalaukun, silloisen miehensä, poikansa ja miniänsä kanssa. Lähdöstä hän ei kertonut edes veljelleen tai ystävilleen, sillä jos nämä joutuisivat kuulusteluihin, oli parempi olla täysin tietämätön. Turistiviisumi mahdollisti matkan ja maahan jäämisessä auttoi se, että Raija-Liisan molemmat vanhemmat olivat Suomen kansalaisia.
Mutta miksi juuri Hyvinkää? Raija-Liisan isä Yrjö Mäkelä oli syntyisin Loimaalta, mutta hänen äitinsä Ellen Simola oli hyvinkääläisiä. Simolan perheen koti oli Kasöörinmäessä, paikassa, johon minun parvekkeeltani näkee hiukkasen kurkottelemalla. Uusmaalaisessa kaupunkipahasessa asui edelleen sukulaisia, joten se tuntui turvalliselta vaihtoehdolta.
Koko tarina, suuri Neuvosto-Karjala-kertomus, lähti liikkeelle siitä, kun muutamat lapualaiset ryntäsivät juhannuksen alla 1930 Yrjö Mäkelän makuukamariin, kiskoivat hänet sängystä ja pakottivat autoon. Yrjö oli Loimaan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, rauhallinen ja maltillinen mies, mutta pelkkä ajatus työväestön järjestäytymisestä raivostutti lapualaisia ja niin Yrjökin joutui uhkailun edessä polttamaan yhdistyksensä lipun. Auto, mahtoiko olla musta Ford, suuntasi kohti itää ja kun päästiin rajalle, Yrjö marssitettiin Neuvostoliiton puolelle.
Tämä oli tyylipuhdas kyyditys eli muilutus, kuten kidnappauksia Jussi ja Jaakko Muilun, hurskaiden körttiveljesten, mukaan kutsuttiin. Nimenomaan kesä 1930 oli kyyditysten sesonkia ja ne jatkuivat aina seuraavaan syksyyn, jolloin K. J. Ståhlberg kuskattiin Neuvostoliiton sijasta Joensuuhun. Vastuun teosta otti Kurt Martti Wallenius, äärioikeistolainen upseeri, eräkirjailija ja varsinainen ihmismetsästäjä, jonka kilpi on monenlaisista tempauksista huolimatta säilynyt kummallisen kirkkaana.
Olen miettinyt tässä pitkään, miksi Neuvostoliitto niin automaattisesti sulki kyydityt huomaansa. Kun Yrjö Mäkeläkin tuupattiin rajan yli, miksi venäläiset rajamiehet eivät tuupanneet häntä takaisin ja sanoneet: stop tykkänään, tänne sinulla ei ole asiaa?
Kovin suurta riemua Yrjön tulosta Neuvostoliitossa ei ainakaan tunnettu, sillä ei kulunut kuin seitsemän vuotta, kun NKVD:n miehet hakivat hänet ja veivät minne veivätkään. Kotiin jäivät lasta, Raija-Liisaa, odottava vaimo, joka oli muuttanut Yrjön perässä, ja pieni poika, Kimmo. Yrjöä ei sen päivän jälkeen enää nähty.
Yrjö oli palvellut Suomessa työväenaatetta ja Neuvosto-Karjalassa hän oli rakentanut aatteen oppien mukaan yhteiskuntaa, mutta palkkana kaikesta tästä hän menetti henkensä. Kyyditykset eivät olleet millään muotoa vaarattomia, joten jo valkoiset lapualaiset olisivat voineet hänet tappaa. Surmatyöstä vastasivat kuitenkin Nikolai Jezhovin punaiset kätyrit.
Kyydittyjen seurapiiri oli Neuvosto-Karjalassa varsin korkeatasoinen, sillä entisiä kansanedustajia oli viljalti: keravalainen Arvo Lehto, porilainen Väinö Pohjanranta, kuusjokelainen Kalle Kulmala, sieviläinen Kalle Kyhälä. Näistä ymmärtääkseni vain Kyhälä ammuttiin vakoilijana, mutta pidätyksistä joutuivat muutkin kärsimään.
Pihtiputaalla syntynyt tulisieluinen kansanedustaja Siina Urpilainen yritettiin niin ikään kyyditä, mutta hanke epäonnistui. Vuonna 1931 hän katsoi viisaimmaksi loikata miehineen Neuvostoliittoon ja lapset tulivat kohta jäljessä. Seuraukset olivat kauhistuttavat. Urpilainen sai itse kymmenen vuoden leirituomion ja hänen miehensä ja poikansa teloitettiin. Vain toinen poika pääsi pakenemaan Suomeen.
Raija-Liisa Mäkelä näki surullisen päivänvalon kuukausi isän vangitsemisen jälkeen. Kansanvihollisen vaimona äiti oli potkittu postitöistä ja häädetty asunnosta, joten perhe ajautui Matroosaan, metsätyökeskuksen ympärille nousseeseen taajamaan, jossa oli paljon amerikansuomalaisia. Saarion pariskunnalla oli siteitä Loimaalle ja he suostuivat rangaistusta pelkäämättä ottamaan nurkkiinsa nuoren äidin ja tämän pienet lapset.
Miehensä menettäneet suomalaisnaiset löysivät turvaa toisistaan. Vangitsemisia ja teloituksia ei haluttu tai tohdittu järin yksityiskohtaisesti käsitellä, mutta elämässä oli muutakin puhumista, neuvomista ja opastamista. Raija-Liisan äiti ompeli henkensä pitimiksi vaatteita ja antoi niitä tarvitseville. Joskus hän joutui tarttumaan liian kevytmieliseksi heittäytynyttä kohtalotoveria niskasta ja taluttamaan taas kaidalle tielle.
Ja välillä naurettiin. Kun vallankumouspäivän juhlakulkueissa huudettiin kovalla äänellä uraa, uraa, uraa, taaperoinen Raija-Liisa innostui matkimaan huutoa, mutta ärrää hän ei osannut vielä sanoa. Koko uraa-kailotus meni hänen pienessä päässään sekaisin ja niin hän seisoi topakkana ja kiljui: hujaa, hujaa, hujaa!
Jos joku ei satu ymmärtämään, mikä tässä nauratti, kerron vielä venäjän opettajastani, joka evästi meitä idän matkalaisia kohtaamaan Ilja Repinin maalauksen Iivana Julma ja hänen poikansa Ivan. Teettepä mitä tahansa, opettaja sanoi, mutta älkää huutako hui, sillä se on jotakin, mitä miehillä on housunpuntissaan.
Kirjan puistattavimmassa kohtauksessa äiti yrittää viedä Raija-Liisan väkisin vintille ja hirttäytyä siellä hänen silmiensä alla – tai hirttää lapsen, kuten järkyttynyt lukija äkkiä epäilee. Vähitellen sävyt kuitenkin kirkastuvat ja elämä alkaa maistua siedettävältä, jopa mukavalta.
Evakkoretki kamelien tallaamalle aroseudulle on vielä omalaatuinen ja vaikea, mutta sodanjälkeisessä Sortavalassa, josta suomalaiset ovat hiljan poistuneet, Raija-Liisa viihtyy jo mainiosti. Petroskoissa hän pääsee vihdoin Karjala-kustantamoon töihin ja tekee isoja päätöksiä suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi.
Harmia tuottavat lähinnä ukkometsot eli Neuvosto-Karjalan vanhat kirjailijajäärät ja viranomaistenkin kanssa saa olla varpaillaan. Painovirheet ovat vaarallisia ja vaarallisin niistä on Leningradin latominen Leningadiksi, sillä gad on venäjässä matelija, konna ja ilkiö.
Onnettomuus hiipii kuvaan miehen hahmossa: Pekka, runoilijapuoliso, on tasapainoton, takertuva ja juopotteleva tyranni. Raija-Liisa ei halua paljastaa Pekan sukunimeä, mutta jokainen Neuvosto-Karjalan kirjallisuutta vähänkin tunteva tietää, kenestä on kyse. Pekka syntyi Inkerinmaalla, muutti sota-aikana Suomeen ja palasi vuonna 1957 Neuvostoliittoon. Maassa maan tavalla tai ei maasta pois, hän vitsaili myöhemmin. Toista kertaa kotomaan ulko-ovet eivät enää auenneet.
Muista kirjailijoista Raija-Liisa puhuu reilusti nimillä. Luonnehdinnat eivät ole aina imartelevia ja tylyimmän tuomion saa Taisto Huuskonen, joka kolkutteli naama punaisena ja viinalle löyhkäten perheen ovea. Neuvostoliittoon loikanneen ja sieltä palanneen Huuskosen Laps’ Suomen herätti vuonna 1979 aikamoista kohua ja moni oli valmis epäilemään sen rohkeita väitteitä. Raija-Liisan hiukan samantapainen tarina osoittaa kuitenkin, ettei Huuskonenkaan tainnut liioitella.
Mutta mahdollinen lukija: katso kirjan valokuvia. Niistä avautuu maailma, joka vaikuttaa aivan inhimilliseltä ja normaalilta. Arki oli arkea, samankaltaista niin täällä kuin Neuvosto-Karjalassa.
lehti 