Tuula-Liina Varis
Käsi on niin tärkeä sana, että sen selittäminen johdannaisineen vie yhdeksän sivua Nykysuomen sanakirjasta. Kaikkea en jaksanut lukea etsiessäni yhteyttä käden toiminnan ja tekojen ja pään eli aivotoiminnan välillä.
Käsittäminen on konkreettisesti käsiin eli kiinni saamista, saavuttamista, tavoittamista. ”Kaikki rahan käsittävät, vaan ei puoletkaan pidätä”, sanoo sananlasku. Tässä merkityksessä käsittäminen on jäänyt pois käytöstä, mutta löytää sitä vielä vanhasta suomalaisesta kirjallisuudesta, kuten Kiveltä ja Sillanpäältä. Sisältämisen merkityksessä käsittää-verbiä käytetään, kun esimerkiksi sanotaan, että runokokoelma käsittää niin ja niin monta runoa tai asunto niin ja niin monta huonetta. Vanhanaikaiselta kyllä tuntuu sekin.
Ennen kaikkea käsittäminen merkitsee meille tajuamista, ymmärtämistä, oivaltamista. Ajattelussamme käsittäminen liittyy aivoihin, sen yhteys käsiin ja käsillä tekemiseen on mielessämme hämärtynyt.
Vaan nytpä sitä taas kirkastetaan.
Viime aikoina olen toistuvasti törmännyt mediassa pohdiskeluihin käden taitojen ja käsien käytön myönteisestä merkityksestä aivotoiminnalle. Käden taidot ovat pään taitoja. Käsin tekeminen stimuloi aivoja, hoitaa muistia, edistää käsittämistä. Oikean ja vasemman käden välille ihmiskunnan aamuhämärissä kehittynyt työnjako on johtanut myös oikean ja vasemman aivopuoliskon tehtävien eriytymiseen. Älymme ja tunne-elämämme ovat kättemme työtä, kirjaimellisesti.
Mutta hälytys, hälytys! Käden taitomme ovat niin rappeutuneet, että se uhkaa jo aivojemme toimintakykyä. Mitä aivoillemme tapahtuu, kun emme enää osaa yksinkertaisimpiakaan, arkeen kuuluvia askareita tehdä omin käsin? kyseli myös Tuomas Enbuske epäkorrektisti tv-ohjelmassaan. Kauhean raadellun näköisen fileen hän sai ainakin itse aikaan ylettömän kauan yhden kalan kimpussa tuhrattuaan.
Varjeltuvatko ikäiseni naisihmisen aivot rappeutumiselta sen turvin, että lapsuudessa ja nuoruudessa oppii tekemään omin käsin melkein kaikki arkiset askareet siivoamisesta pyykinpesuun, perunankuorinnasta kermavaahdon vatkaukseen? Neulomisen ja virkkaamisen taito oli joka tytöllä, siitä piti koulu huolen, ja jokaisen piti osata parsia ja paikata, mieluiten ommellakin omat vaatteensa. Tosi kummajainen olisi ollut sellainen nuori nainen, joka ei osaa tehdä tumpunpeukaloa eikä sukan kantapäätä. Kotitaloudessa ei ollut koneen konetta, lapsuuskodissani ei edes sähköhellaa. Kaupasta ei saanut juuri muuta valmista kuin leipää.
Olin elänyt aikuiselämää monta vuotta ennen kuin sain ensimmäisen pölynimurini. Pyykinpesukone tuli vielä myöhemmin ja sitäkin myöhemmin astianpesukone ja keittiön moninaiset pienkoneet. Monet elämää muka helpottavat pelit ja vehkeet ovat minusta vieläkin vastenmielisiä, pitävät liikaa meteliä ja ovat hankalia ja vaativia käytössä. Kuulun niihin, jotka yhä haikailevat mekaanisen kirjoituskoneen perään. Sitä käyttäessään sentään tunsi tehneensä käsillään jotakin.
Mutta kaikkein parhaat kirjoittamisen kicksit olen saanut nuorena, kun kirjoitin käsin päiväkirjaan. En koskaan ajatellut kirjoittamisen nautinnon liittyvän siihen, että kirjoitin käsin, mutta uusien tietojen valossa se hyvinkin liittyi. Nyt suositellaan käsin kirjoittamista. Se tekee hyvää aivoille. Joko sanon hyvästit aika uudelle miniläppärille, jonka ostin junamatkoja varten? Kieltämättä olisi houkuttelevaa palata kirjoittamaan käsin muistikirjaan, saada koneitten myötä menetetty käsialansa takaisin.
Laiskistuttu on käsien käytön suhteen. Eivätkä vanhat taidot varjele aivojen surkastumiselta, ellei niitä ota käyttöön.
Perinteisissä naisten kädentaidoissa oli hienoa sekin, että ne siirtyivät luonnollisella tavalla, kodissa tapahtuvan opetuksen kautta seuraavalle sukupolvelle. Nykyisessä konekulttuurissa suunta on ennemminkin päinvastainen: lapset opettavat vanhempiaan muutaman vuoden välein vaihtuvien konesukupolvien käytön saloihin. Ja oppiminen on aina yhtä turhauttavaa, koska opissa ei ole mitään pysyvää; teknologinen tieto vanhenee ennätysnopeasti.
Samaa sukupolvelta toiseen siirtämistä tapahtui tietysti myös miesten kädentaitojen puolella. Piti oppia sahaamaan puita, pilkkomaan klapeja, lyömään naula seinään. Ne olivat itsestään selviä miehisiä taitoja. Mutta eivät sentään synnynnäisiä, se oivalsin, kun vuosia sitten katselin kahdeksantoistavuotiasta kaupunkilaispoikaa, jota oli pyydetty pienimään muutama klapi saunaa varten. Kundi seisoi täysin hölmistyneenä kääntelemässä kirvestä käsissään kuin ei olisi ikinä moista esinettä edes nähnyt.
70-luvulla edistykselliset nuoret taistolaisnaiset ja ensimmäisen aallon feministit alkoivat levittää halveksuntaa eritoten naisten käden taitoja kohtaan. Uuden Naisen silloiset toimittajat kertoivat hyökkäyksistä, joiden kohteeksi joutuivat naisliikkeen kokouksissa. Tietoisen etujoukon naistenlehti ei saanut levittää sellaista porvarillista hapatusta kuin käsityöohjeita.
Erityisesti suomenruotsalaisissa porvarispiireissä kukoistaneen ensimmäisen aallon feminismin edustajille käsityöt ja muut naisten käden taidot taas ilmeisesti edustivat sitä patriarkaatin alaisuudessa elettyä kotiorjuutta, joiden eläviä esimerkkejä heidän kotirouvaäitinsä olivat.
60–80-luvuilla naistenlehtiä halveksittiin pontevasti nimenomaan ”edistyksellisissä” ja ”tietoisissa” naispiireissä, vaikka sen ajan lehdet nykyisiin juoruileviin tavarakatalogeihin verrattuna sentään olivat ylen asiallisia. Varsinaisia tietopankkeja sitä paitsi; ruoka-, käsityö-, muoti- ja kauneusjuttujen lisäksi ne julkaisivat ahkerasti perhe- ja muuhun sosiaalipolitiikkaan liittyviä artikkeleita. Ja esittelivät taidetta ja kulttuuria enemmän kuin noiden vuosikymmenten sanomalehdet.
En koskaan ymmärtänyt, miksi juuri naisten kantama ja siirtämä kulttuuritraditio joutui kiivailun kohteeksi. En osannut ajatella, että jonkin asian, kuten neulomisen tai säilömisen osaaminen olisi este jonkin tiedon hankkimiselle tai jonkin toisen taidon oppimiselle. Saati itseymmärryksen kehittämiselle tai maailmankatsomuksen rakentamiselle.
Asenteeni johtui ehkä siitä, että en tullut kotirouvakulttuurista. Sekä äitini että äitini äiti kuten koko tytärkatras oli aina ansiotyöllä itse elättänyt itsensä. Silti he tekivät käsitöitä, ompelivat ja kutoivat, kuka innokkaammin, kuka vähemmän innokkaasti. Kyllä he olisivat nauraneet railakkaasti, jos heille olisi selitetty, että käsityöt ja muut kotoiset käden taidot estävät heidän kehityksensä miesten kanssa tasa-arvoisiksi kansalaisiksi. Heille käden taidot olivat osa elämän hallintaa, itsetunnon ja itsearvostuksen keskeinen elementti.
Nauruun olisivat yhtyneet kymmenet tuhannet työläisnaisliikkeen naiset, jotka käsitöillään ja myyjäisillään pitivät pystyssä omia ja vielä miestenkin hallitsemia osastoja ja opintopiirejä. Yksitoikkoista, huonosti palkattua, usein pakkotahtista työtä tekeville naisille eritoten käsityöt olivat tärkeä, ehkä ainoa vapauden valtakunta, jolla oma luovuus saattoi kukoistaa.
Kirjoitin muutama vuosi sitten lehtikolumnin, jossa valitin käden taitojen vähäistä arvostusta ja taitoaineiden heikkoa asemaa koulussa. Nuoret eivät osaa enää tehdä mitään käsillään, kun kaikki ostetaan valmiina eikä koulukaan opeta, narisin.
Tytär luki jutun hymähdellen ja sanoi minun olevan ajasta jäljessä. Käsityöt olivat hänen mielestään nousseet suureen arvoon. Erityisesti neulominen ja virkkaaminen olivat trendikkäitä harrastuksia niin tyttöjen kuin poikienkin keskuudessa. Minä vain en ollut havainnut asiaa, kun neuleohjeet, mielipiteenvaihdot ja muu aiheeseen liittyvä liikkui netissä.
Tytär kulki itsekin omatekoinen pipo päässä. Hän opetti myös minut sellaisen tekemään. Se oli innostavaa, sain oikein puuskan: neuloin saman tien kahden pipon lisäksi kahdeksat sukat, kahdet lapaset ja kaksi villapaitaa. Jo tuli stimulanttia aivoille.
Syksyn pimeinä iltoina ei mikään ole niin viihdyttävää kuin neulominen. Se sopii hyvin television katselun seuraksi; töllöttäminen ei tunnu täysin turhalta, kun tekee samalla jotain hyödyllistä. Käykää lankakaupassa!
uutiskirje 