Aleksanterin teatteri eli entinen ooppera on mainio näyte keisarivallan hierarkiasta. Rakennuksen pääsisäänkäynti sijoitettiin tietenkin Bulevardin puolelle, mutta yleisölle sitä ei ollut tarkoitettu vaan kahdelle miehelle, Venäjänmaan hallitsijalle ja Suomenmaan kenraalikuvernöörille. Ja ellen erehdy, teatteriin tungeksitaan yhä päädyn sivuovista, Albertinkadulta.
Monella areenalla ansioitunut Liisa Byckling on tutkinut parin kirjan verran Helsingin Venäläistä teatteria, joka aloitti Arkadiassa vuonna 1868 ja siirtyi Bulevardille vuonna 1880. Hiljattain ilmestynyt Keisarinajan kulisseissa, laaja historiikki, ei ole mikään viihdelukemisto, mutta uutteralla tavaamisella siitä voi poimia muutamia kiintoisia nimiä.
Nimiä historiikissa todella riittää ja titteleitäkin on niin runsaasti, että välillä tavallisia komeljanttareita kutsutaan ruhtinaiksi ja pajarittariksi. Keisarinnojen helposti tarkistettavissa nimissä on virheitä eikä nimien kirjoitusasu ole leipätekstissä ja liitteissä välttämättä sama.
Suomessa suurilla kulttuuri-nimillä on ollut taipumus kadota.
Ranskalainen A. Belau tai A. Belaux on myös epävarma tapaus, mutta kuinka tahansa, joulukuussa 1873 Nikolai Kirejev ohjasi Venäläiselle teatterille hänen näytelmänsä Rikos ja rangaistus. Mihail Dostojevskilta nähtiin puolestaan helmikuussa 1874 yksinäytöksinen komedia Vanhin ja nuorin sisar, ohjaajana edelleen herkäksi ja sivistyneeksi kehuttu Kirejev.
Fjodor Dostojevskin tuotantoa Venäjän teattereihin ei kuitenkaan ennen vuosisadan vaihdetta hyväksytty, sillä sensuuri piti hänen teoksiaan räikeinä ja ala-arvoisina. Dostojevskin dramatisointi oli sitä paitsi hankalaa, ja väitettiin, että kömpelöt sovittajat panivat esiliinan eteen, käärivät hihansa, työnsivät käden avattuun romaaniin ja ottivat sieltä mitä kouraan ikinä tarttui.
Leo Tolstoi kirjoitti myös näytelmiä, mutta Fjodor Dostojevski oli ehdottomasti romaanien ja novellien mies. Peluri on siitä hauska romaani, että sen suomalainen nimi on ollut ennen monikossa ja viime vuodesta lähtien yksikössä. Pelurit istuu hyvin Riivaajiin, Sorrettuihin ja solvattuihin ja Karamazovin veljeksiin, mutta alkuteoksessa pelureita on tosiaan yksi ainut.
Tämä yksi on tietysti kirjailija itse, onneton peliriippuvainen, jonka kieppuvat ruletit ovat syösseet hätään ja turmioon. Venäjä merkitsi Dostojevskille uskoa ja isänmaata, syvällistä filosofointia ja pyhimysmäisiä rituaaleja, mutta heti länteen päästyään hän unohti kultaiset hyveet, rypi kasinoissa, hassasi rahaa ja käyttäytyi kuin mielipuoli.
Dostojevski toivoi, että tilityskirjasta olisi apua, että himo loppuisi synnin tunnustamiseen ja kaiken julkistamiseen. Näin ei tapahtunut. Niin kauan kun Dostojevski oleskeli länsimaissa, riippuvuus piti pintansa. 1870-luvun alusta lähtien hän pysytteli kuitenkin Venäjällä ja poikkesi vain muutaman kerran Saksassa limapöhöään hoidattamassa.
Pelurin Dostojevski kirjoitti vuonna 1866 velkojat niskassa ja suunnilleen pistooli ohimolla. Jo kaksi vuotta aiemmin taloudellinen tilanne oli revennyt kaaokseksi, sillä isoveli Mihail kuoli aivan arvaamatta ja jätti jälkeensä huiman kasan maksamattomia laskuja.
Kuollut Mihail oli juuri se Dostojevski, jonka näytelmää esitettiin Helsingissä, mutta slaavilaisen hämäryyden takaamiseksi myös tämän isä ja poika olivat samannimisiä. Fjodorin elämään liittyi siis läheisesti kolme eri Mihail Dostojevskia ja joskus hän varmaan ajatteli, että siinä oli ainakin pari liikaa.
Jos puhuisimme vielä isännimistä, patronyymeistä, kuvio mutkistuisi entisestään, mutta tyydyn vain toteamaan, että Fjodor Dostojevskejakin oli suvussa kolme kappaletta: kirjailija, hänen poikansa ja Mihail-veljen poika. Kukaan ei tunnu olevan ainutkertainen.
Näytelmäkirjailija oli myös Modest Tshaikovski, taiteilijapiirien tulkki, jonka Sinfonia nähtiin Helsingin Venäläisessä teatterissa joulukuussa 1900. Veli Pjotr taas sävelsi sinfonioita ja niistä kuudennen tarkkakorvainen Modest risti pateettiseksi.
Homoseksuaalina Modest kykeni tukemaan veljeään, joka niin ikään piti nuorista miehistä ja omisti Pateettisen sinfonian sisarenpojalleen Bobyk Davidoville. ”Bob tekee minut hulluksi sanoinkuvaamattomalla vetovoimallaan”, Pjotr Tshaikovski merkitsi päiväkirjaansa ja kuoli pian tämän jälkeen koleraan tai arsenikkiin.
En tiedä, kuinka monta Dostojevskia tai Tshaikovskia Venäjällä yhä on, mutta Suomessa suurilla kulttuurinimillä on ollut taipumus kadota. Edelfelt ja Schjerfbeck ovat molemmat riikinruotsalaisia nimiä eikä niitä meillä enää lainkaan esiinny.
Gallen-Kalleloita on muutama siitäkin huolimatta, että taiteilijan ainut poika Jorma kaatui talvisodassa. Jäljelle jäi kuitenkin kaksi lasta, Kalelan myöhempi emäntä Aivi ja tämän velipuoli Tomy, joka vaali matalaa profiilia perheen sisäisiin skismoihin puuttumatta.
Julkisuudessa usein vilahtava pojantyttären poika, museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, kantaa raskasta, kaiketi vanhempiensa sommittelemaa nimeä. Tuiki tavallisesta Janne Sirénistä saatiin kansallisromanttinen ylimys, kun hänen oikean sukunimensä eteen istutettiin äidin korskea tyttönimi.
Sibeliuksista on tullut kovasti suomenkielisiä. On Minna, Marjatta, Riitta, Leena, Erja, Tarja, Jaana, joukossa myös joku Niilo ja Jussi. Yksikään heistä ei liene silti säveltäjämestarin jälkeläinen, sillä tällä oli harmikseen pelkkiä tyttäriä. Christian-veljen, psykiatrin ja kamarimuusikon, on täytynyt olla asialla.
Entä Aleksis Kivi, mitä hänestä olisi sanottava? Kivi ei onnistunut sukua jatkamaan vaan saattoi jopa säilyttää poikuutensa, joten Suomen monilukuiset Stenvallit eivät hänestä polveudu. Kiinnostavaa on kuitenkin havaita, että Savon puoleen on asettunut useita Aleksi Kiviä ja Uudellamaalla majailee muuan Aleksi Stenvall.
Ja ihan pakko on lisätä, että Ilja Repin asuu nykyisin Helsingissä. Repin-nimisiä on muitakin, mutta venäläis-suomalaisen taiteilijan kanssa heillä tuskin on tekemistä. Repinin poika Juri evakuoitiin normaalissa järjestyksessä pois Kuokkalasta, mutta hänen helsinkiläinen elämänsä oli repaleista ja sekavaa. Lopulta hän putosi Pelastusarmeijan yömajan ikkunasta ja murskautui kuoliaaksi.
lehti 