Vuosien ajan Britannian seuraavien vaalien lopputulos näytti selvältä: David Cameronin johtamat konservatiivit sysäävät pääministeri Gordon Brownin työväenpuolueen vallasta. Ainoana vaihtoehtona pidettiin sitä, että työväenpuolue onnistuu loppukirillä sittenkin saamaan vielä yhden torjuntavoiton.
Mutta tänä keväänä alkoi näyttää mahdolliselta, että vaalien tuloksena syntyykin poikkeuksellinen ”hung parliament” eli parlamentti, jossa yhdelläkään yksittäisellä puolueella ei ole yli puolta paikoista hallussaan.
Syynä oli kolmospuolueen, liberaalidemokraattien nousu gallupeissa. Nousu muuttui kiidoksi huhtikuun 15. päivänä, kun Britanniassa järjestettiin kautta aikojen ensimmäinen kolmen suurimman puolueen johtajan tv-väittely.
Liberaalidemokraattien Nick Clegg arvioitiin yleisesti väittelyn voittajaksi. Seuraukset näkyivät välittömästi. Puolue ponnahti useammassakin gallupissa aivan konservatiivien kannoille reilusti yli 30 prosentin kannatuslukemilla. Työväenpuolue putosi kolmoseksi.
Liberaalidemokraatit ylittivät tärkeän psykologisen esteen. Alkoi näyttää siltä, ettei heille annettu ääni menisi hukkaan. Britannian vaalitapa on vahvasti suuria puolueita suosiva. Esimerkiksi viime vaaleissa liberaalidemokraatit saivat 22,1 prosenttia äänistä, mutta vain alle kymmenen prosenttia parlamenttipaikoista.
Vaalitapa suosii rajusti suuria puolueita
Tällä viikolla konservatiivit ovat lisänneet etumatkaansa, mutta parlamenttienemmistön saavuttaminen olisi jo yllätys. Nykyinen vaalipiirijako suosii työväenpuoluetta.
The Guardian -lehden nettisivujen laskuri yhdistää tämän viikon gallupit ja muuttaa ne parlamenttipaikoiksi. Sen mukaan työväenpuolue saisi 289 paikkaa 26–29 prosentin kannatusluvuilla. Konservatiiveille olisi luvassa 247 paikkaa 32–36 prosentin kannatuksella. Liberaalidemokraateille yhä vain 83 paikkaa, vaikka kannatus heilahtelee 25–31 prosentissa. Loput 31 paikkaa menisivät lähinnä alueellisille puolueille.
Ei siis mikään ihme, että vaalijärjestelmän uudistaminen on liberaalidemokraattien tärkein vaatimus.
Britanniassa vaalit toimitetaan yhden edustajan vaalipiireissä, joista kustakin valitaan eniten ääniä saanut ehdokas. Liberaalidemokraatit vaativat tilalle Suomestakin tuttua suhteellista vaalitapaa, joka on jo käytössä Skotlannin alueparlamentissa sekä valittaessa Britannian edustajia europarlamenttiin.
Liberaalidemokraatit eivät ole ainoita, joiden mielestä aika on ajanut Britannian vaalitavan ohi. Vuonna 1951 vielä 97 prosenttia briteistä äänesti joko konservatiiveja tai työväenpuoluetta, mutta vuonna 2005 enää 69 prosenttia. Viime kesän eurovaaleissa kaksi suurta puoluetta saivat vain 60 prosenttia äänistä.
Sitten vuoden 1935 mikään puolue ei ole saanut yli puolta äänistä. Silti voittaja on saanut kaiken vallan. Tätä on pidetty myös vaalitavan tärkeimpänä perusteluna: se luo vaalikauden ajaksi vahvan hallituksen.
Liberaalidemokraateilla varaa käydä kauppaa
Hung parliament on hyvin poikkeuksellinen. Sodanjälkeisenä aikana sellainen valittiin vain 1974, eikä sen tuloksena syntynyt hallitus kestänyt kuin muutaman kuukauden ennen uusia vaaleja.
Nyt hung parliament on todennäköisin lopputulos toukokuun 6. päivän eli ensi torstain vaaleissa. Silloin liberaalidemokraatit ovat ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa he voivat hallitusneuvotteluissa vaatia vaalitavan muuttamista hinnaksi tuestaan.
Nick Clegg on ilmoittanut, että se on ehdoton ennakkoehto. Monessa muussa asiassa Clegg on valmis joustamaan. Hän on valmis pääministeriksi, mutta myös valmis tukemaan hallitusta vaikka ilman omia ministerinpaikkoja, jos sen ohjelmasta sovitaan.
Kahdelle suurelle puolueelle suhteelliseen vaalitapaan siirtyminen on kova kauppa. Ne tietävät, että sen jälkeen tuskin koskaan kummallakaan on enää mahdollisuutta entisenlaiseen yksinvaltaan.
Konservatiivien on muutettava kantansa, jos he aikovat saada liberaalidemokraattien tuen. Vielä tällä viikolla Cameron sanoi, että siirtyminen suhteelliseen vaalitapaan olisi ”suurensuuri virhe”, jonka jälkeen poliitikot hallitsisivat ”tinkimällä ja juonittelemalla”.
Työväenpuolue on ollut auliimpi seireeninkutsulle. Siellä on puhuttu vaalitapaa koskevasta kansanäänestyksestä syksylle 2011, ja vihjauksia suuremmastakin vastaantulosta on esitetty.
Kansa tympääntyi vanhoihin puolueisiin
Liberaalidemokraattien suosion nousussa on osittain kysymys puolueen keskustavasemmistolaisesta linjasta, joka useissa asioissa ajaa vasemmalta ohi työväenpuolueesta.
Mutta paljon on myös kysymys yleisestä politiikanvastaisuudesta ja erityisesti tympääntymisestä kahteen suureen puolueeseen.
Kaksipuoluejärjestelmä on hitaasti rapautunut vuosikymmeniä, mutta vaalitapa on pitänyt sen pystyssä. Toissa talvena läjähti kansan silmille poliitikkojen kulukorvausskandaali, jonka rinnalla Suomen vaalirahasotkut ovat pieniä. Samaan aikaan taloustaantuman perkaaminen toi yhä uusia esimerkkejä pankkiirien ahneudesta.
Liberaalidemokraatit näyttäytyivät tuoreena voimana. Ulkopuolisena vallasta puolue ei ollut päättänyt pankkien suosimisesta, eivätkä pahimmat rötösherrat löytyneet sen parlamentaarikoista.
Clegg iski tähän saumaan. Hän käyttää puheissaan kovin tutulta kuulostavaa nimitystä ”vanhat puolueet”.
Todellisuudessa liberaalidemokraatit eivät ole niin ulkopuolisia. Onhan heillä tuhansia kunnanvaltuutettuja, 63 parlamentin alahuoneen jäsentä ja 11 europarlamentaarikkoa.
Konservatiivit ovat kuukausia toitottaneet muutoksen viestiä. Työväenpuolue taas on pelotellut konservatiivien paluulla. Muuan brittikolumnisti totesikin äsken osuvasti, että liberaalidemokraattien äänestäminen vastaa molempiin viesteihin.
Muutoksen vaaleille yllätyksellinen päätös?
Cleggillä on yksi ehto yhteistyölle työväenpuolueen kanssa. Jos työväenpuolue ei saa eniten ääniä, liberaalidemokraatit eivät hyväksy Gordon Brownin jatkamista pääministerinä. Joku muu työväenpuolueesta käy kyllä.
Työväenpuolueen blairilaiselle oikeistosiivelle tämä sopii mainiosti. Liberaalidemokraatit tekevät likaisen työn ja he pääsevät eroon Brownista. Vahvin ehdokas Brownin tilalle lienee nykyinen ulkoministeri David Miliband.
Liberaalidemokraattien kentän enemmistö on enemmän tai vähemmän vihervasemmalle kallellaan. Clegg itse kuitenkin kuuluu Orange Book -ryhmäksi kutsuttuun oikeaan laitaan. Tämän ryhmän aatteelliset erot työväenpuolueen blairilaisten ja konservatiivien cameronilaisen uudistussiiven kanssa eivät ole tavattoman suuret.
Jos tuleva hallitus rakentuu liberaalidemokraattien ja työväenpuolueen blairilaisten pohjalta, äänestäjillä on edessään melkoinen paradoksi. Muutoksen vaalit pitävät vallankahvassa sisäpoliittisesti ryvettyneen työväenpuolueen, joka kantaa vielä ”George W. Bushin puudelin” Tony Blairin ulkopoliittista perintöä.
Ja kun yksikään kolmesta suuresta puolueesta ei ole uskaltanut kertoa, mitä leikkauksia talouskriisin vuoksi tehdään vaalien jälkeen, voi äänestäjällä olla karu herätys arkeen.
lehti 