Kolumni / Tuula-Liina Varis
Kysymys: ”Miksi kaikilla on mielipiteitä taiteesta?”
Lyhyt vastaus: ”Sanopa se.”
Taidekritiikki on paitsi hampaatonta myös yhä yleisemmin ammattitaidotonta mutu-huttua, josta ei ole sen paremmin opiksi taiteilijalle kuin iloksi lukijalle.
Pitkä vastaus: ”Juuri taiteen alueella kaikki pitävät itseään asiantuntijoina. Taiteilijan koulutus kestää yhtä kauan kuin aivokirurgin koulutus. Silti juuri kenellekään ei tulisi mieleen mennä esittämään vitivarmoja mielipiteitä ja hyviä neuvoja leikkausta suorittavalle kirurgille, ja kirurgi ällistyisi, jos joku sen tekisi. Mutta kun puhutaan taiteesta, melkein kaikki pusertavat vaikka väen vängällä itsestään mielipiteitä ja hyviä neuvoja, vaikka eivät ymmärtäisi asiasta tuon taivaallista.”
Kysymys ja vastaukset on otettu Ernst Billgrenin teoksesta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä (suom. Martti Anhava, Teos 2010). Billgren on ruotsalainen monilahjakkuus, kuvataiteilija, kirjailija, musiikintekijä ja huonekalusuunnittelija. Ei mikään eilisen teeren poika, vuonna 1957 syntynyt ja Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäsen vuodesta 1997.
Billgrenin kuvia on parhaillaan näytteillä Helsingissä Galerie Anhavassa. Olen niistä nähnyt vain nopean kavalkadin televisiossa FST:n Pixell -ohjelmassa, mutta pikasilmäykselläkin ehti todeta maalauksissa saman hengen kuin kirjassakin: lahjakasta, oivaltavaa ja hauskaa. Täydestä mutta ei liian vakavasti otettavaa.
Kysymys: ”Mikä on taiteen tehtävä?”
Lyhyt vastaus: ”Jos joku rupeaa puhumaan taiteen tehtävästä, hän on luultavasti natsi tai jotain vastaavaa. Pidä varasi!”
Pitkä vastaus: ”Totalitaariset tyypit ja hallitukset ovat aina kaapanneet kulttuurin palvelemaan omia päämääriään ja antaneet sille tehtäviä, jotka harvoin ovat koituneet taiteelle hyödyksi. Katso esimerkiksi sosialistista realismia: kyllä kai sille voi jokusia irtopisteitä antaa, mutta pitemmän päälle se on tuhoisaa. Leipurin tehtävä on leivän leipominen, taiteilijan tehtävä on taiteen tekeminen. Voithan tietysti yrittää myös pelastaa maailman jos haluat, mutta vaikka sinä pitäisit sitä hyvänäkin ajatuksena, kaikkien leipurien tehtäviin se ei voi koskaan kuulua.”
Vastaukset tuntuvat kiusallisen osuvilta myös nykypäivän Suomessa, jossa talouspuhe hallitsee taide-elämää ja jossa taiteen arvo määrittyy yhä yksioikoisemmin kansantaloudellisen hyödyn kannalta. Bisnesmiehet kaappaavat taiteen. Pidä varasi!
Aamulehdestä Evaan lähtevä päätoimittaja Matti Apunen kritikoi Arto Nybergin ohjelmassa sanomalehtiä yhdenmukaisesta, latteasta journalismista, jossa harvoin on mitään yllätyksellistä. Taannoin Apunen sai pikku läikkeen vesilasiin, kun hän moitti taidekritiikkiä hampaattomaksi. Johtopäätöksenä hän lopetti oman lehtensä itsenäisen kulttuuriosaston. Nybergin ohjelmassa hän sanoi, että journalistit kirjoittavat liian läheltä taidetta.
Apunen on oikeassa. Sanomalehdet alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Taidekritiikki on paitsi hampaatonta myös yhä yleisemmin ammattitaidotonta mutu-huttua, josta ei ole sen paremmin opiksi taiteilijalle kuin iloksi lukijalle.
Mutta Apunen ei kerro, mistä latteus ja yhdenmukaisuus johtuu. Olisiko merkitystä sillä, että lehdet ovat karkottaneet ammattitaitoiset kriitikot häpeällisen surkealla palkkiopolitiikallaan ja mielivaltaisella kohtelulla, joiden seurauksena kriitikoiden ammatillinen asema ja heikompi kuin koskaan? Latteaa ja yhdenmukaista jälkeä taas syntyy, kun yhtiöt tekevät kimpassa yhteisiä sivuja ja kierrättävät yksiä ja samoja kritiikkejä lehdestä toiseen. Maakuntalehtien omintakeisuus on kohta muisto vain, kun ne synergiaetujen nimissä ilmestyvät toistensa klooneina, joissa omaperäistä on vain nimilogo.
Eivät kulttuurijournalistit kirjoita ”liian läheltä taidetta” vaan liian läheltä taiteilijaa. Suurta yleisöä kun kiinnostaa enemmän taiteilija kuin taide, ja suuren yleisön mieltymykset määräävät journalistisen linjan. Ja siitä taas päätetään enemmän lehtien talous- ja levikkiosastoilla kuin toimituksissa. Tämä totesi jo kauan sitten Apusen esimies, legendaarinen kulttuurijournalisti Erkka Lehtola.
On kohtuutonta syyttää niin vähävoimaista ja huonosti kohdeltua porukkaa kuin kriitikoita kehityksestä, jota junaillaan jostakin aivan muualta kuin heidän kirjoittajankammioistaan. Jos ammatti-ihmisille maksettaisiin heidän työnsä vaativuuden edellyttämällä tavalla ja kohdeltaisiin heitä muutenkin ihmismäisesti, saataisiin vahva lahjakkuuspotentiaali journalistiseen käyttöön. Tietysti heille pitäisi antaa myös tilaa, pariintuhanteen merkkiin ei kovin kummoista esseetä puristeta.
Hesarin kulttuuripomo Saska Saarikoski korosti äskettäin kolumnissaan, että kritiikin pitää olla lukijalle elämys. Niin pitää. Mutta kyllä sen pitää olla myös kriitikon puheenvuoro taiteen tekijälle. Kritiikin kulta-aikojen kulttuuriosastot todistavat, että hyvä kriitikko pystyy molempiin, sekä tuottamaan elämyksen lukijalle että antamaan ammattilaisen palautteen toiselle ammattilaiselle. Parhaat kriitikot ovat koonneet kritiikkejään jopa kirjoiksi, jotka kestävät lukemisen vuosikymmentenkin jälkeen. Niin hyvät kriitikot alkavat kyllä olla vakavasti uhanalainen laji.
Elämän tärkeyksien suhteellisuuden ymmärtäminen helpottaa yleensä oloa. Tässä lopuksi Ernst Billgrenin viesti itsensä marginaaliin sysätyksi tuntevalle taiteilijalle.
Kysymys: ”Miten päästään taide-elämän keskiöön?”
Lyhyt vastaus: ”Ei mitenkään.”
Pitkä vastaus: ”Aloitteleva taiteilija saattaa tuntea itsensä vähän ulkopuoliseksi, jolloin hän alkaa kaivata taide-elämän ’keskiöön’. Niin kuin Oz-maan taikuri –elokuvan tyttö joka pitkän vaelluksen ja monien seikkailujen jälkeen selviytyy tarinan keskipisteenä olevan taikurin luo pyytämään apua, vain huomatakseen että sehän on vain kovaääniseen puhuva ukonkäppänä joka ei osaa sanoa mitään mihinkään. Niinpä tyttö voi vain auttaa itse itseään. Varsin tarkka kuvaus siitä miten taidemaailma toimii: ei ole mitään keskiötä eikä mitään apua saatavilla. Kun olet kulkenut koko matkan, huomaat olleesi perillä koko ajan.”
Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.
lehti 