Erkki Laukkanen vastasi (VL 14.5.) aikaisempaan kirjoitukseeni (VL 7.5.), joka koski SDP:n ja Vasemmistoliiton strategista yhteistyötä. Laukkanen epäili, että syy sosialidemokratian ja vasemmiston heikkouteen Suomessa on rohkean aloitteellisuuden puute ja suositteli lääkkeeksi ”sisällön tuottamista” vasemmistolaiselle politiikalle.
Kertaan lyhyesti alkuperäisen juttuni juonen: Suomessa vasemmiston kannatus on (lähes?) Euroopan surkein. Paitsi poliittisesti ja aatteellisesti, myös järjestöllisesti sekä SDP että Vasemmistoliitto ovat ukkoutuneita ja aikansa eläneisiin toimintatapoihin jämähtäneitä. Kumpikaan puolue ei kykene yksinään eikä tällä hetkellä yhdessäkään tarjoamaan uskottavaa (=kansan enemmistön taakseen saavaa) visiota nykyiselle porvarilliselle politiikalle.
Ratkaisuksi ehdotin strategista yhteistyötä, joka tähtäisi yhteisen poliittisen ohjelman tai ohjelmien luomiseen. Tällaiselle ohjelmalle pyrittäisiin yhdessä etsimään myös muita liittolaisia ja vaaleissa kansalaisten enemmistön luottamusta. Totesin, että tällä tiellä ovat jo kaikki Pohjoismaat siten, että Islannissa ja Norjassa on vasemmistohallitus ja Ruotsissa ja Tanskassa sitä tavoitellaan vakavasti seuraavissa vaaleissa.
Vasemmisto-liitto on vaarassapudota sekä vihreiden että Perussuomalaisten taaksenoin kahdeksan prosentin kannatuksellaan.Onko tarkoituksenahelpoimmalla tavallanykyaikaistaa SAK:n julkikuvaa?
Entä Suomessa? Meillä SDP:n kannatus on hiukan yli 20 prosenttia ja Vasemmistoliitto on vaarassa pudota sekä vihreiden että Perussuomalaisten taakse noin kahdeksan prosentin kannatuksellaan.
Ymmärrän toki, että Suomessa tilanne on osittain erilainen kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa SDP ei ole kyennyt yksinään muodostamaan enemmistöhallitusta kuten esimerkiksi Ruotsissa on aikaisemmin tapahtunut. SDP on vaikuttanut hallituksissa yleensä jonkin suuren porvaripuolueen kanssa. Useimmiten tämä on tapahtunut porvarienemmistöisen eduskunnan olosuhteissa, mikä joskus hiukan unohtuu. Esimerkiksi 1990-luvun loppupuolen Lipposen hallitusten politiikan aiheellinenkin kritiikki sivuuttaa usein sen tosiseikan, että eduskunnassa oli tuolloin vankka porvarienemmistö. Mutta eikö tämä huomioon ottaen olisi entistäkin tärkeämpää pyrkiä sellaisen eduskuntaenemmistön saavuttamiseen, jolla olisi riittävän selkeä vasemmistolaiseen arvomaailmaan nojaava poliittinen ohjelma?
Koska minua kiinnostaa konkreettisten poliittisten ratkaisujen aikaansaaminen ja hyvän yhteiskunnan rakentaminen enemmän kuin oikeauskoisten ompeluseuran ylläpitäminen, en voi erottaa toisistaan ”sisällön tuottamista” ja ”yhteistyön rakentamista”. En osaa nykymaailmassa kuvitella sellaista yhteistyötä, johon sisältö suunniteltaisiin irrallaan yhteistyöhön osallistuvista osapuolista.
Juuri siksi alun perin kirjoitinkin näin: ”Puolueiden yhdistäminen ei kuitenkaan ole ratkaisu näihin ongelmiin. Se veisi huomion liiaksi organisaatio- ja valtakysymyksiin. Huomattavasti parempi ratkaisu olisi strateginen yhteistyö, jonka tavoitteena olisi yhteisen poliittisen ohjelman tai ohjelmien laatiminen. Tällainen työ pakottaisi molemmat puolueet erikseen ja yhdessä itse politiikan asiakysymysten pohdintaan ja kehittämään modernille vasemmistolle ominaisia ratkaisuja ja toimintatapoja. Syntyvien linjausten ja ohjelmien tulisi muodostaa vaihtoehto nykyiselle oikeistolaiselle ja uusliberalistiselle politiikalle ja tavoitteena olisi muodostaa hallitus niiden perustalle – viimeistään vuonna 2015.”
Kuvaamani tie on pitkä ja kivinen. Itse asiassa epäilen, että tässä suhteessa vuosi 2015 on liian lähellä. Valitettavasti yhteisen blokin muodostamisen vaihtoehtona on vain nykyisen porvarillisen politiikan jatkuminen ja vahvistuminen. SDP harjoittaa nyt oppositiopolitiikkaa, mutta joko seuraavissa tai sitä seuraavissa vaaleissa se nousee suurimmaksi tai toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja muodostaa hallituksen yhdessä jommankumman porvarillisen pääpuolueen kanssa – porvarilliseen eduskuntaenemmistöön nojautuen. Vasemmistoliiton osaksi tulee ikuinen oppositioasema ja marginalisoituminen – ehkä samalla vahvistuvat entistä radikaalimmat äänenpainot.
Voidaanko niistä asemista tehokkaasti puolustaa alistettuja ja heikkoja väestöryhmiä muista kunnianhimoisemmista tavoitteista puhumattakaan? Siihen ei taida uskoa Erkkikään.
Lopuksi pari sanaa Vasemmistoliiton poliittisesta tavoiteohjelmaluonnoksesta, joka on tarkoitus hyväksyä piakkoin pidettävässä puoluekokouksessa. Ymmärtääkseni siinä on yritetty rakentaa sitä sisältöä, josta Erkkikin puhuu. Tavoiteohjelma on otsikon mukaan rakennettu vuosille 2010–2015. Se pitää sisällään erinomaisia tavoitteita miltei kaikilta kuviteltavissa olevilta elämänaloilta, joihin edustuksellisella politiikalla on vaikutusta. Ohjelman tavoitteiden toteutuessa Suomi olisi epäilemättä demokraattisempi, oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi maa.
Millaista talouskasvua ohjelman toteuttaminen sitten edellyttäisi, en lähde arvailemaan. Olennaista ja hämmentävää on sen sijaan se, että ohjelmassa ei lainkaan kuvata sitä, miten nuo tavoitteet olisivat saavutettavissa. Miten Vasemmistoliitto aikoo toimia että ne toteutuisivat? Kenen kanssa se aikoo tehdä yhteistyötä? Nyt ohjelman toteutus näyttää lepäävän sen varassa, että rakentaessaan vaaliohjelmansa tämän tavoiteohjelman perustalle Vasemmistoliitto saa 101 kansanedustajaa. Virallinen tavoite lienee 20. Aika iso haarukka.
Yksinkin voi olla oikeassa. Tulosten aikaansaamiseen tarvitaan yhteistyötä.
lehti 