Usein puoluekokousten lähestyessä suurta yleisöä ja mediaa eniten kiinnostavat kysymykset koskevat kokouksissa tehtäviä valintoja. Etenkin puheenjohtajavalinnat puhuttavat, yhä useammin myös puoluesihteerivalinnat. Valintoihin latautuu toiveita ja pelkoja, ja tarkkailijoiden enemmän tai vähemmän villejä spekulaatioita milloin puolueen linjasta, milloin suuremmista yhteiskunnallisista muutoksista, milloin jonkinlaisesta katharsiksesta, milloin johtohenkilöiden messiaanisesta karismasta jne. milloin mistäkin.
Vasemmistoliiton puoluekokousta ollaan lähestymässä tässä suhteessa tyynesti. Valinnoissa sen paremmin puheenjohtajaksi kuin puoluesihteeriksi ei odoteta yllätyksiä. Huomion siis tulisi kohdistua siihen, miten kokous aikoo linjata politiikkaansa. Mutta tässäkään suhteessa suuri media ei ole ollut kovin kiinnostunut Vasemmistoliitosta.
Ruotsin Vänsterpartietilla oli muutama viikko sitten pidetyssä puoluekokouksessaan valintojen suhteen sama rauhallinen tilanne kuin Vasemmistoliitolla, mutta puolue sai paljon enemmän mediahuomiota. Se johtui Suomen tilanteesta selvästi poikkeavasta yleispoliittisesta asetelmasta. Ruotsissa Vänsterpartiet on ympäristöpuolueen kanssa mukana sosiaalidemokraattien vetämässä koalitiossa täpärässä taistelussa maan hallitusvallasta ja siten koko maan politiikan suunnasta. Meillä tällaista asetelmaa ei ole, vaikka ulkoiset edellytykset tuntuisivat olevan liki samanlaiset.
Voidaan väittää, että demokratia on sitä kypsempi, mitä enemmän huomio kohdistuu puolueiden poliittisiin ohjelmiin henkilövalintoihin kohdistuvan kiinnostuksen rinnalla.
Meillä ainakin niin sanotun oman väen huomion tulisikin kohdistua tiukasti siihen, miten kokous aikoo linjata Vasemmistoliiton tulevaa politiikkaa. Jos tämän kiinnostuksen takana on Ruotsin tai Norjan poliittisten asetelmien herättämiä ajatuksia poliittisen liittoutumisen tarjoamista näkymistä, niin sen parempi. Demokratiassa pieni puolue voi vaikuttaa politiikkaan vain kolmella tavalla: argumentaationsa pätevyydellä, poliittisella yhteistyöllä ja viime kädessä liittoutumisella. On syytä muistaa, että Vasemmistoliito on pieni puolue. Eikä poliittisen vaikuttamisen logiikka muuttuisi, vaikka puolue olisi nykyistä paljonkin suurempi.
Puolueiden ohjelmilla on demokratiassa useita tehtäviä. Ne ovat julkisia asiakirjoja, jotka kertovat medialle ja suurelle yleisölle, mitä puolue politiikan eri alueilla tavoittelee. Tätä voidaan kutsua ohjelmien imagoa luovaksi funktioksi. Tärkeämpi tehtävä on kuitenkin sisäinen. Ohjelmat kertovat jäsenille, jäsenyyttä harkitseville ihmisille ja puolueen edustajille sekä valtiollisissa että kunnallisissa luottamustehtävissä, mitä on yhteisesti päätetty puolueen politiikasta sen eri alueilla. Tätä voi kutsua ohjelmien poliittista identiteettiä rakentavaksi funktioksi. Molemmissa funktioissaan ohjelmat tietysti ovat myös puheenvuoroja demokraattisessa keskustelussa. Ja keskustelulle tarjoutuvat tietysti parhaat mahdollisuudet ennen päätöksentekoa, kun ohjelmat ovat vielä luonnosasteella.
Voidaan väittää, että demokratia on sitä kypsempi, mitä enemmän median ja julkisen keskustelun huomio kohdistuu puolueiden poliittisiin ohjelmiin henkilövalintoihin kohdistuvan kiinnostuksen rinnalla. Tässä suhteessa Suomi valitettavasti ei ole vielä kovin kypsä demokratia. Erityisesti Vasemmistoliiton saama julkisuus kärsii myös poikkeuksellisen sitkeistä imagoharhoista.
Ohjelma-asiakirjat muodostavat hierarkkisen rakenteen. Periaateohjelmat eli puoluelainsäädännön tarkoittamat puolueohjelmat ovat ideologisia tekstejä. Sellaisia puolueet laativat yleensä vuosikymmeniksi. Vasemmistoliiton perustavassa kokouksessa vuonna 1990 hyväksyttiin tähän tarkoitukseen vain perustamisjulistus. Ensimmäisen varsinaisen puolueohjelman Vasemmistoliitto sai 1998. Se oli hyvä ohjelma, mutta oli tekstinä liian pitkä ja raskas, ja jäi lyhyen kenttäkäsittelyn takia tuntemattomaksi. Voimassa oleva puolueohjelma on vuodelta 2007. Sitä käsiteltiin kentällä ennen puoluekokouspäätöstä erittäin perusteellisesti.
Jokaisessa puoluekokouksessa tärkein poliittinen asiakirja on poliittinen tavoiteohjelma. Sitä voidaan pitää puolueohjelman operatiivisena määritelmänä. Se kattaa lähtökohtaisesti ne poliittiset tavoitteet, joita puolue aikoo pitää esillä seuraavan puoluekokouskauden aikana. Nyt käsillä olevan poliittisen tavoiteohjelman aikajänne on ajateltu myös huhtikuussa vuonna 2011 valittavan uuden eduskunnan vaalikauden kattavaksi. Politiikan suunnittelun kannalta aikaperspektiiviä voidaan pitää realistisena. Käsillä oleva poliittinen tavoiteohjelma muodostaa näin ollen luonnollisen lähtökohdan puolueen vaaliohjelman laatimiselle.
Puoluekokoukset käsittelevät vain puolueohjelmia ja poliittisia tavoiteohjelmia. Puolueella voi lisäksi olla – ja tulee olla! – suuri määrä politiikan eri alueiden erityisohjelmia. Niitä työstävät erilaiset puoluehallituksen mandaatilla toimivat asiantuntijaryhmät ja ne vahvistetaan puoluevaltuustossa, joka puoluekokousten väliaikana on puolueen ylin päättävä elin. Taustalla oleva olettamus tietysti on, että kaikki ohjelmat muodostavat eheän, koherentin, kokonaisuuden.
Poliittisesta tavoiteohjelmasta käytävässä keskustelussa on hyvä ymmärtää, että kyseessä ei ole ideologinen ja filosofinen periaateohjelma, vaan ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun liittyvä ja aikaan sidottu poliittinen ohjelma. Luonnos on laadittu oivaltavasti siten, että johdannon jälkeen on eri politiikka-alueita käsittelevät luvut, joista jokainen alkaa yleisellä ’resonemangilla’, joka perustelee esitettävät konkreettiset tavoitteet ja liittää ne puolueohjelman perusfilosofiaan. Tässä suhteessa jokunen selvennys saattaa vielä olla paikallaan.
Me elämme yhteiskunnassa, jossa toimii kaksi hyvässä tai huonossa vuorovaikutuksessa olevaa ja myös keskenään kilpailevaa logiikkaa. Toinen on markkinoiden logiikka ja toinen on demokraattisen lainsäädännön ja poliittisen ohjauksen logiikka. Sosialistisen vasemmiston filosofinen ydin on siinä, että se samaistuu klassisen liberalismin ihmisoikeus- ja demokratiafilosofiaan, mutta irtisanoutuu sen poliittisesta taloustieteestä ja vaatii demokratialle oikeutta säädellä talouden pelisääntöjä.
Tästä on historiallisesti seurannut kaksi asiaa. Ensimmäinen on työmarkkinoiden sopimusjärjestelmä ja hyvinvointivaltiota ylläpitävä lainsäädäntö. Toinen on pyrkimys yleisempään talouden sääntelyyn työntekijän, kuluttajan ja luonnon suojelemiseksi, tuloerojen kaventamiseksi, köyhyyden poistamiseksi ja kehityksen edistämiseksi. Ensin mainitussa asiassa sosialistinen vasemmisto on parikymmentä vuotta joutunut olemaan puolustuskannalla. Jälkimmäinen asia tuntuu kokonaan karanneen käsistä globalisaation myötä, eikä olekaan saatavissa hallintaan muuten kuin kansainvälisellä ja ylikansallisella yhteistyöllä.
Puolueohjelmaesityksessä on yksittäisiä tavoitteita, jotka voisi muotoilla paremmin, ja lisäksi on olemassa valtava määrä tavoitteita, jotka perustellusti olisi voinut sisällyttää ohjelmaan. Varsinkin viime mainitussa suhteessa maltti on kuitenkin valttia. Se politiikan kenttä, jossa vasemmistoliittolainen joutuu operoimaan ja ottamaan kantaa, on liian rikas, jotta kaikkia tilanteita varten voitaisiin luoda ohjeistusta ja suuntaviivoja. Tämän takia täydellisinkin poliittinen tavoiteohjelma voi olla vain suuntimia antava kokonaisuus. Paljon on jätettävä – ja voidaan huoleti jättää – poliittisten toimijoiden oma-aloitteisuuden ja innovaatioiden – sekä erityisohjelmien laatimisen! – varaan.
Puoluekokoukselle nyt käsillä oleva poliittisen tavoiteohjelman luonnos antaa erinomaisen perustan lähivuosien politiikasta käytävälle keskustelulle. Olen itse puoluekokousedustaja. Toivon kuulevani – sen sijaan, että kuurnittaisiin ohjelmaesityksen pilkkuja – paljon eri politiikka-alueita koskevia puheenvuoroja, joissa syvennetään erilaisten asioiden luonteen yksityiskohtaista ymmärtämistä ja rakennetaan näin positiivisella tavalla sekä puolueen identiteettiä eli itseymmärrystä ja sen mahdollisimman hyvältä ja uskottavalta näyttävää ulkoista kuvaa eli imagoa.
uutiskirje 
