Kolumni / Pirjo Hämäläinen
Nyttemmin linjaansa terävöittänyt WSOY julkaisi vuonna 1938 kirjan, jonka kannessa liehui tai suorastaan liekehti punalippu. Taustalla häämötti palaneen talon savuhormi ja pätkä vankileirin piikkilankaa.
Kirjan esipuheen ja kommentit oli laatinut majuri Uljas Vesa Rauanheimo, joka kuului Järnefeltin aatelissukuun, joskaan ei sen kaikkein kukkeimpaan haaraan. Vaikka Rauanheimoissa ja osin koko suvussakin esiintyi äärioikeistolaista mielenlaatua, Uljas Vesa saattoi olla poikkeus.
Kun ihmisiltä aletaan kysellä vanhoista tapahtumista, äänensä korottavat vauraat ja kunnialliset, pikkulotat ja suojeluskuntapojat.
Kirjan pateettinen nimi oli Viimeinen taisto ja alaotsikon mukaan se käsitti Punaisen rintamapäällikön muistelmia v:lta 1918. Nimen sitaattimerkit eivät tietenkään olleet silkkaa koristetta, vaan viittaus siihen, ettei peli ollut vielä kokonaan pelattu.
Mutta kuka oli kirjailija? Hän oli Jalmari Parikka, mies, johon törmäsin Kalle Holmbergin Viimeistä erää (Siltala 2010) lukiessani. Viimeinen taisto ja Viimeinen erä ovat melkein sama asia, minkä Holmberg on varmasti huomannut, mutta hänen kiinnostuksensa alkuperäinen syy oli Mikkelin työväen näyttämöstä kasvanut Mikkelin teatteri.
Kun teatteri täytti kahdeksankymmentä vuotta, Holmbergiä, Mikkelin omaa poikaa, pyydettiin juhlapuhujaksi. Aulaan kootussa näyttelyssä Holmbergin katse osui valokuvaan, jossa frakkipukuinen käppänä liehakoi isokokoista diivaa. Koominen käppänä paljastui Parikaksi, näyttämön johtajaksi, ohjaajaksi, näyttelijäksi ja lavastajaksi.
Parikka, kiperä ja kupera kuin lepän käpy, kuten Holmberg kirjoittaa, toimi teatterinjohtajana myös Ensossa, Vaasassa, Porissa ja Viipurissa. Valtakunnalliseen kuuluisuuteen hän nousi kuitenkin elokuvatähtenä, jonka filmografiassa on runsaat viisikymmentä mainintaa.
Jotakin Parikan lahjakkuudesta kertoo se, että Nyrki Tapiovaara käytti häntä vakionäyttelijänään, mutta hyvin hän kelpasi vähemmän työväenhenkisillekin ohjaajille. Kulkurin valssi, Rosvo-Roope ja Niskavuoren naiset eivät valmistuneet ilman Parikkaa ja Villin Pohjolan hiekkakuopissa hän esitti mieliin painuvasti Mustaa Pekkaa.
Jalmari Parikka syntyi vuonna 1891 Sortavalassa, kävi koulua Pietarissa ja opiskeli käsinlatojaksi Kajaanissa. Kun kansalaissota syttyi, hän johti Enson työväenteatteria. Ja kuten tiedetään, Enso on yhtä kuin Svetogorsk, imatralaisittain Sveto, entinen ja nykyinen tehdaspaikkakunta.
Kansalaissodan punaisella puolella päälliköitä sai hakemalla hakea. Tampereella Työväen Teatterin johtaja Aarne Orjatsalo pistettiin osaston kärkeen ja samalla logiikalla Parikasta tehtiin Vuoksenlaaksossa kapinakenraali. Hän oli nuori ja hintelä miehenpätkä, mutta näyttämöllä hän oli toki komeljanttareita komennellut.
Sodan alkuvaiheissa Parikkaa huolestutti, miten teatteri selviäisi tovin ilman johtajaa, mutta muuten tunnelma oli korkealla: ensin valloitetaan tämä ja tuo ja sitten palataan onnellisesti kotiin. Elä rovoseeraa, sanottiin pessimisteille.
Viipurissa Parikka tapasi haavoittuneen ystävänsä Jukka Rahjan, joka oli sen verran suuri suomalainen, että antoi neljä vuotta myöhemmin nimensä rautatieasemalle ja kokonaiselle taajamalle, Pohjois-Inkerin Rahjalle.
Parikan mielestä Jukka Rahjalla, herkällä tunneihmisellä, oli lennokas fantasia, perinpohjaiset tiedot ja nautittava ilmaisukyky. Rahjan kiroilemistakin oli suunnattoman hauska kuunnella, sillä leniniläiseen malliin hän ei osannut ääntää ärrää ja hoki peukele peukelettä.
Kaikki eivät olleet yhtä ihastuneita Rahjan persoonaan ja rautatieasemien ja muiden kunnianosoitusten takana oli tietysti se, että kesällä 1920 hänet ammuttiin Kuusisen klubin välienselvittelyssä hengiltä.
Murhaopposition jäsenistä kuolemantuomion saivat kansanedustaja Voitto Eloranta ja hänen vaimonsa, viisikymppinen näytelmäkirjailija, Sorbonnessa opiskellut Elvira Willman, joka oli samaa sukua kuin Aila Meriluodon isä, alkuaan Kaarlo Willman.
Klubin uhrit haudattiin Petrogradin komeimmalle nurmikolle, Mars-kentälle, sadantuhannen surijan saattelemina ja muistotilaisuus pidettiin Eremitaashissa. Tyrmistynyt kansa uskoi, että joukkomurhan tekivät verenhimoiset valkosuomalaiset, mutta todellisuudessa niin ampujat kuin ammututkin olivat bolshevikkeja.
Jalmari Parikan sotamuistelmat kiehtovat minua siitäkin syystä, että niissä puhutaan sivukaupalla Enson naapurista Konnusta, äitini kotikylästä, josta olen tehnyt edelleen melko siedettävältä tuntuvan kirjan.
Yksi ratkaiseva puute kirjassani kuitenkin on. Kun ihmisiltä aletaan kysellä vanhoista tapahtumista, äänensä korottavat vauraat ja kunnialliset, pikkulotat ja suojeluskuntapojat. Köyhät ja vähäväkiset sen sijaan vaikenevat niin kuin heillä ei olisi menneisyyttä ollutkaan.
Muistamisesta tulee helposti luokkakysymys, mikä ilmenee parhaiten vuoden 1918 kokemuksista. Omat informanttini eivät näin kaukaista aikaa muistaneet, mutta heillä oli tiedossaan paljon tarinoita ja niiden perusteella minulle syntyi kuva vahvasti valkoisesta Konnusta.
Parikan näkemys on täsmälleen päinvastainen: yleinen mielipide oli Konnussa punainen ja valkoisten rintamalle oli mennyt osuuskaupan hoitajan lisäksi vain isoimpien talojen isäntiä ja poikia. Sitä paitsi kylässä oli työväenyhdistys, mistä kukaan ei minulle koskaan hiiskunut.
Täysin nuhteettomasti kaartilaiset eivät silti Konnussa käyttäytyneet, sillä jotkut Lauritsalan urhot keksivät murtautua osuuskauppaan. Seurauksena oli Villin lännen kohtaus, jossa ylipäällikkö Parikka julmisteli hevosen selässä tyhjä revolveri ojossa, hairahtuneet seisoivat käpälät ylhäällä ja repuista kiskottiin esiin rikkinäisiä kahvikuppeja.
Filmielkeitä vakavampaan väkivaltaan Parikka ei kaiketi sortunut, mutta Viipurin kenttäoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Aikanaan tuomio vaihtui elinkautiseksi, ja armahduksen saatuaan Parikka päätyi Vaasan työväenteatteriin. Kohta teatterissa oltiin kuitenkin puilla paljailla, sillä kaupunki ei halunnut punikkia avustaa.
Mutta palataan alkuun. Miksi porvarillinen kustannusyhtiö julkaisi vuonna 1938 näinkin umpipunaisen kirjan? Siksi että sodan aavistettiin olevan lähellä ja työväestöltä kerjättiin ymmärrystä ja malttia. Keino tepsi ja aseet suunnattiin lopulta sinne minne pitikin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 