Finanssikriisi on edelleen karua arkea. Akuuteissa rahoitusvaikeuksissa on vuorostaan espanjalaisia säästöpankkeja. Niitä rahoittavat vain keskuspankit.
Suomikin on päässyt ”listoille”. Se on saanut rupusakkilaisille kuuluvan huomautuksen tuhdista budjettialijäämästään, mutta tilanne ei ole toki niin paha, mihin nimittely saattaisi oikeuttaa. Suomi halusi keynesläisittäin oikeaoppisesti elvyttää ja pelastaa elinkeinoelämäänsä.
Kun vararahastoja ei ollut ja kun halpakorkoista lainarahaa oli suorastaan tyrkyllä, näitä mahdollisuuksia oitis käytettiin. Siinä sivussa noin vain helpotettiin pysyvällä tavalla yrittäjien maksuvelvoitteitakin työnantajina.
Höynäytettyään ministeriöt saattamaan yliopistolaitoksen rahoituksen katastrofaaliseen tilaan, EK valitsi jäsentensä kaappauksen kohteeksi kuntien palvelutuotannon.
Maapallo on finanssiloukussa. Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla suosittiin heitä, joilla ei ollut tuloja, työtä tahi omaisuutta. Katteettomuus myrkytti lainapaperit, joilla käyty kauppa teki saman koko markkinalle. Vastaava ilmiö ei ole ollut tuntematon eurooppalaisillakaan markkinoilla, esimerkkeinä Irlanti ja Espanja.
Jokainen vilunkia itse harjoittanut epäilee luonnollisesti virkaveljeään ja -sisartaan. Pohja luottamuksen horjumiseksi on näin upotettu rakenteisiin. Kohennusta luottamuspulaan etsitään nyt pankkirahastoista, lyhyeksi myynnin kieltämisestä ja yleisestä pankkitoiminnan säätelystä. Alan vaste näihin pyrkimyksiin on ollut vähemmän rakentavan henkinen: näpit irti tai kulut nousevat!
Kulut nousevat, väitetään. Tähän voi todeta, että korot(kulut) todella nousivat, kun finanssikriisi pääsi vuonna 2008 yllättämään – globaali lasku tuhansia miljardeja dollareita. Syy löytyi lähinnä säätelemättömyydestä, mutta myös kohtalokkaista, tietoisista poliittisista valinnoista.
Nyt fokuksessa ovat ne valtiot ja niiden pankkilaitokset, joiden luottokelpoisuus on kuralla. Korkomarginaali suhteessa Saksan vastaavaan näyttää toimivan, epäluottamuksen määrä ilmenee marginaalista.
Oma ratkaiseva lukunsa on Euroopan keskuspankin (EKP) luototuspolitiikka: korkotaso on alhainen ja vakuudeksi kelpaavat rupukuntoisten valtioiden joukkovelkakirjalainapaperit. Tämä tarkoittaa käytännössä setelirahoitusta. Samaa filosofiaa toteuttaa Yhdysvaltain keskuspankki Fed. Valuuttavarainnoillaan pullisteleva Kiina noudattaa samaa halvan koron politiikkaa.
Pankkien nuuskimisen kesäkuiselle (2010) siirtymiselle Kreikasta Espanjaan on pitänyt antaa kuvaava nimi. Pankinjohtajat keksivät näppärästi ryhtyä kutsumaan tätä kriisivaihetta ”velkakriisiksi” jättämällä kertomatta, kumpi on ollut holtittomampi, velanmyöntäjä vai sen vastaanottaja. Tuoreita esimerkkejä kummastakin löytyy.
Kesän uutuus näyttää olevan se, että laajalti hyväksytään pankkien stressitestien tulosten julkisuus, sääntöjen rikkomisen sanktiointi ja se että pankkien taseita pitää yleisesti vahvistaa.
Tietenkään rahoitusmaailma ei ole tässä tilanteessa unohtanut yhteisöjen jäsenvaltioiden julkista sektoria. Perinteisesti mielenkiinnon kohteena ovat olleet valtiontaloudet, nyt uusi arvostelun kärki kohdistuu Suomessa kuntiin.
Asialla on ollut elinkeinoelämää edustava keskusjärjestö EK. Höynäytettyään ministeriöt saattamaan yliopistolaitoksen rahoituksen katastrofaaliseen tilaan ja havaittuaan, että sen vaatimusten mukaisilla talouden elvytystoimilla ei ole vientiteollisuusmaassa sittenkään kumuloituvaa tuotantotoiminnan piristysvaikutusta, EK valitsi jäsentensä kaappauksen kohteeksi kuntien palvelutuotannon.
EK:n avaus ei ollut vaatimaton. Sen johtaja Jussi Mustonen ehdotti Aamulehdessä (8.6. 2010), että ”kuntien itsehallintoa pitäisi kaventaa, ja että valtion tulisi asettaa kunnille tiukat menokehykset valtiontalouden tapaan”. Kymmenen vuorokautta myöhemmin järjestö vaihtoi toimitusjohtajansa, diplomaatti korvattiin pitkäaikaisella kunnanjohtajalla.
Johtaja Mustosen ehdotus ei siis ollut pelkkä koepallo! Eduskunta on perustuslain säätämisjärjestyksessä myöntänyt kunnille itsehallinnon. Kuntajako on täydellinen, joten kysymys on tässäkin mielessä perusteellisesti harkitusta ratkaisusta. Kuntajakoa on kyetty myös neuvotteluteitse muuttamaan.
Kuntien lukumäärä nousi 1800-luvun lopulta 1900-luvulle kääntyäkseen jälleen nopeaan laskuun 2000-luvulla. Trendi näyttää pysyvältä. Monet johtavat poliitikot tähtäävät puoleentoistasataan kuntaan. Itsehallinto siis toimii ajassa.
EK syyttää kuntia mm. osaamattomuudesta, kilpailun puutteesta ja liian suurista palkankorotuksista. EK:n oma jäsenkenttä ja keskusjärjestö itse ovat vaihtaneet vastikään johtajiaan parempina pitämiinsä.
Oulun kaupunki hurahti Suomessa ensimmäisten joukossa tilaaja-tuottaja-malliin ja lukemattomiin kilpailutuksiin. Paikalliset yksityisen puolen johtajat ovat kaupungin entisiä virkahenkilöitä. On ollut vaikea havaita heidän osaamisensa ja muun laatunsa parantumista palkanmaksajan vaihtumisen myötä. Tuskin kaupunkikaan on merkittävästi tai edes lainkaan kilpailutuksen myötä säästänyt.
Pitkäaikaisena Kunnallisen työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan ja Oulun kaupunginvaltuuston jäsenenä totean, ettei hajautetuilla palkkasopimuksilla ole mitään olennaista voitettavissa. Tietoisesti hajautettu sopimustoiminta myös hajauttaa järjestökentän.
Ruotsissa julkinen palveluntuottaja on lujilla. Tähtäämällä verorahojen tehokkaaseen käyttöön, pyritään ”löytämään” se tuottaja, joka sen parhaiten osaa. Yksityisillä palveluntuottajilla on oikeus haastaa kuntien oma palvelutuotanto joko osoitetulla paremmalla tai alhaisemmilla kustannuksilla.
Läntisessä naapurimaassa kunnilla on velvollisuus vertailla toimintaansa ulkopuolisiin toimijoihin. Yksityinen toimija voi puolestaan esitellä kunnalle vaihtoehtoisen, laadultaan paremman tai kustannuksiltaan edullisemman palvelutarjouksen.
Suomessa kustannustehokkuus on upotettu käyttövarojen rajallisuuteen, joka velvoittaa kustannustehokkuuteen ja laadunvalvontaan. Tämä johtaa helposti erilaisuuteen palvelujen laadussa ja saatavuudessa, kun lähtökohtaisena ohjauskeinona käytetään informaatio-ohjausta.
Kotimaassa vertailtavuutta ja todellisen kustannustehokkuuden mittausta vaikeuttaa väestön voimakas sisäinen muuttoliike. Käytössä oleva kamreerimainen seuranta kuuluu tieteenä klassisen historiantutkimuksen alaan ja on siten käyttöarvoltaan vähäistä.
Jos kunnallinen toimija korvataan peruspalvelutuotannossa yksityisellä, eivät työpaikat siinä lisäänny. Joka tapauksessa lukuisten kuntien voimakas velkaantuminen pakottaa arvioimaan palvelutuotannon tapoja, jolloin kysymykseen tulee myös yhteistyö muiden kuntien ja/tai kuntayhtymien kanssa.
Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.
lehti 