Monessa kunnanvaltuustossa toistetaan toistamistaan, että kunnan taloutta tulee hoitaa yhtä järkevästi kuin omia kotitalouksia; ei pidä ottaa enemmän velkaa kuin on varaa, tai antaa menojen karata käsistä. Säästötarve on kestoteema, mutta valitaan toimintamalleja, jotka nimenomaan lisäävät kustannuksia.
On tehtävä näkyväksi että viimeisin villitys – elinkaarimalli – eli julkisen ja yksityisen yhteistyömallit tai ”welfare mix” (järjestöjen ja yritysten sekä kirkon ja kunnan yhteistyömuodot) sisältävät merkittäviä piilokustannuksia ja uhkaavat myös paikallisten yrittäjien, rakennusfirmojen sekä järjestöjen toimintaa. Miksi kustannustietoinen yksityistalous vuokraisi pikemminkin kuin ostaisi oman asunnon? Vuokrat päinvastoin kuin lainamaksut menevät kankkulan kaivoon.
Tutkija Jaana Airaksisen mukaan Isossa-Britanniassa kehitettiin Margaret Thatcherin johdolla PFI (yksityinen finanssialoite) helpottamaan yksityisten yritysten mukaantuloa julkiselle sektorille. Kunta vuokraa pitkäaikaisella sopimuksella käyttöönsä yksityisen yhtiön rahoittaman ja rakentaman perusrakenteen, esimerkiksi sairaalan, terveyskeskuksen tai koulun, ja lunastaa sen vuokrasopimuksen päätyttyä itselleen.
Kokonaiskustannuksiltaan järjestely osoittautui julkiselle sektorille hävyttömän kalliiksi.
Vaikka Englanti ei liittynytkään euroon, maan hallitus halusi kuitenkin rukata taloutensa EMU-kuntoon. PFI keksittiin tätä varten.
Nämä järjestelmät saavat kuntien lainamäärän näyttämään paljon pienemmältä, eli kikkailu kannattaa muun muassa kriisikunta-arviosta selviytymisessä.
Mikä syy Suomen kuntapäättäjillä on yrittää runnoa suunnitelmia läpi?
Kun julkinen taho ei itse rakenna sairaaloita tai muuta julkista infrastruktuuria, sen ei myöskään tarvitse lisätä lainanottoaan, eli julkisen velan määrä ei kasva.
Se kuitenkin maksaa yksityiselle yritykselle korvausta ja palvelumaksuja rakennuksesta ja tapauksesta riippuen myös toiminnan pyörittämisestä usein vuosien ajan. Kokonaiskustannukset ovat käytännössä nousseet moninkertaisiksi. Päinvastoin kuin väitetään, tässä mallissa valtio tai kunta maksaa enemmän kuin jos se hoitaisi asian suoraan itse.
Kannattaa oppia muiden maiden kokemuksista. Vuodesta l997 lähtien yksityinen sektori on Britanniassa sijoittanut l6 miljoonaa puntaa 400 PFI-hankkeeseen, mukaan lukien 22 uuteen sairaalaan. Veronmaksajat joutuvat pulittamaan yksityisille sijoittajille 96 miljardia puntaa 23 vuoden aikana yksistään vuokrina.
Hallitus haluaa yksityisten rakentavan vielä 64 sairaalaa, 600 koulua ja useita satoja lääkäreiden leikkausasemia ja terveyskeskuksia. Nyt terveydenhuoltojärjestelmä joutuu maksamaan yksityisille firmoille osakkeenomistajien voitot, investointia varten otettujen lainojen korot ja huikeat hallintokulut, joten rahaa jää aiempaa vähemmän varsinaisiin toiminnallisiin investointeihin, kuten sairaalasänkyihin tai koululuokkien varustamiseen.
PFI-sairaalassa on keskimäärin 30 prosenttia vähemmän potilaspaikkoja kuin samanhintaisessa julkisen sektorin itse toteuttamassa sairaalassa.
Näiden lyhytnäköisten mutta pitkällä tähtäimellä kuntia kurjistavien sopimusten laskelmiin eivät sisälly oman paikallisen yrittäjäkunnan syrjäytymisen ja kunnan omien työpaikkojen alasajon vaikutukset. Seurauksena saattavat siis olla paikallisten keskisuurten rakentajayhtiöiden syrjäytyminen julkisesta rakentamisesta – tai kiinteistöhenkilöstön korvautuminen halpatyövoimalla. Esimerkiksi Haukiputaan rakentajat ja maalarit ovat varsin huolestuneita jos elinkaari-malli hyväksytään siellä.
Kun Suomessakin nyt kauppa- ja teollisuusministeriön sekä Sitran myötävaikutuksella edistetään tätä mallia, hyötyjä tuodaan esiin yksipuolisesti sijoittajien eikä juuri lainkaan palvelunkäyttäjien näkökulmasta.
Elinkaarimallinen rakentaminen on julkisyhteisöille kaikkein kalleinta rakentamista. Investoinnit näkyvät kunnassa vuokrina käyttömenoissa ja pahimmillaan syövät toimintamenot. Suomessakin vain viisi suurinta rakennusyhtiötä on tarpeeksi vakavaraisia kilpailijoiksi suurissa rakennushankkeissa. Olkiluodon malli on uhkana: rakentaja kilpailuttaa alihankkijat, joista valitaan halvimmat. Lopputuloksena on heikennettyjä työehtoja, orjatyöläisiä ja uusia työttömiä.
PPP-mallia sovelletaan tällä hetkellä laajimmin toimitilojen hankinnassa, mutta sitä on suunnitelmissa laajentaa muillekin aloille. Kuntaliitto hehkuttaa, ettei hankinta edellytä kunnan omaa investointia, muttei avaa mistä on kyse ideologisesti: yksityiseltä sektorilta omaksuttu ajattelutapa omaan ydinosaamiseen keskittymisestä ja lopultakin kaiken kunnan oman toiminnan vähittäinen lopettaminen.
Päättäjille ei valtuustoissa kerrota, että kyseessä on tietoinen markkinoiden luominen puutteen avulla yksityisille yrityksille, siis EU:n yritysvetoinen kilpailukyky-mantra. Miksi yhteisiä, vähentyneitä verovaroja pitäisi käyttää näin vahvasti yksityisyrittäjien voittojen kartuttamiseen sen sijaan että kaiken toiminnan ydin olisi kunnan perinteinen perustehtävä: riittävien, tasavertaisten palvelujen tuottaminen kuntalaisille!
Kuntien ydintehtävä ei voi olla elinkeinoelämän edistäminen peruspalvelujen kustannuksella ”yrittäjyysriskien jakamisena”. Kuntalaisilta kerätään veroja, joilla palvelut katetaan.
Riskitekijät syntyvät aivan muualta kuin kunnan perustehtävien hoidosta: niitä ovat tietoinen pyrkimys näivettää julkiset palvelut valtiovallan taholta valtionosuuksien heikentämisen ja lakimääräisten tehtävien lisäämisen ristiriitana.
Myytti yksityispalvelujen edullisuudesta on aikamme röyhkein veruke ajaa alas kunnan työpaikat ja palvelut. Esimerkki Englannista tiivistää, mitä Margaret Thatcherin oppien mukainen uusi malli voi merkitä veronmaksajille: 40 miljoonan punnan sairaalasiiven rakentaminen PFI:n kautta voi johtaa jopa yhteensä 500 miljoonan punnan takaisin maksuun yli 30 vuoden aikana.
On korkea aika jakaa kuntalaisille ja valtuutetuilla objektiivista tietoa sen sijaan, että heidät pakotetaan ennen kaikkea monikansallisten yritysten riskien maksumiehiksi.
Yksityisyrittäjyydellä on tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Riskien vastapainona yrittäjä voi rikastua huimasti. Palkkatyöntekijä sen sijaan valitsee riskittömämmän mutta turvallisen pitkän ja kapean leivän. Hänellä ei ole pelkoa rikastumisesta. Nyt palkkatyötä ollaan romuttamassa mutta yrittäjien mahdollisuuksia rikastua lisäämässä. Tukia Suomessa maksetaan aivan kuten ennenkin, vain sen suunta on kääntynyt: otetaan tuhkatkin pesästä niiltä joilla ei ole, ja annetaan roppakaupalla niille, joilla on jo ennestään, ja joiden tulisi pärjätä valitsemassaan riskinoton maailmassa omin voimin.
Eikö olekaan niin, että markkinoiden näkymätön käsi pitää heistä huolen? Pois näkymätön käsi yritysasiakkaiden ja kuntalaisten kukkarosta! Vasemmiston on korkea aika tehdä elinkaarimallille vaihtoehtoinen esitys myös nyt kun sitä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn Oulussa.
Kirjoittaja on dosentti, globalisaatiotutkija ja kunnanhallituksen jäsen Kiimingistä.
uutiskirje 
