Puolalainen runoilija Zbigniew Herbert tunnustaa rakkautensa vanhalle tuolille:
”Lopulta tätä rakkautta ei enää voi pitää salassa / heiveröinen nelijalkainen jalat tammea / oi mikä sanoinkuvaamattoman karhea ja raikas iho / arkinen kappale silmiä ei mutta kasvot / joilla syiden rypyt ovat osoitus kypsästä harkinnasta / harmaa pikku muuli kaikista muuleista kärsivällisin / sen tukka on lähtenyt liian paastoamisen takia / ja vain mättään puisia harjaksia / kokee käteni silittäessään sitä aamuin – – – miten ilmaista kiitollisuuteni sinulle ajatella / sinä tulet aina silmän käskiessä / hyvin liikkumattomana mykän merkkikielellä selittäen / surulliselle älylle: me olemme aitoja – Vihdoinkin esineiden täsmällisyys avaa meidän silmämme.” (suom. Pentti Saarikoski)
Runo sopii Helsingin designpääkaupunkivuoteen, ja erityisen hyvin se sopii minulle, jonka on ollut vaikea löytää modernista muotokielestä juuri mitään koskettavaa. Olen seurannut esillä olevaa designia vain lehtikuvista, mutta aion kyllä tutustua muun muassa pohjoismaiseen design-näyttelyyn Helsingissä tuota pikaa. Ehkä sieltä löytyy jotakin silmää miellyttävää myös sille, joka on jumiutunut 1950-luvun puhtauden, selkeyden, pelkkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden ihanteisiin. Monet muutkin ovat, lehtijuttujen mukaan yleisöä on design-vuoden esillepanoissa kiinnostanut enemmän suomalaisen designin kulta-ajan muotokieli kuin nykyinen.
Huonekalut, ainakin nojatuolit, ovat antaneet kesyttää itsensä liian helpolla sen sijaan, että olisivat säilyttäneet iloisesti kirmailevan luonteensa
Räikeä on sana, joka tulee mieleen muotoilun lisäksi monen muunkin taiteenalan, myös kirjallisuuden, tuotteista. Sika, jonka selkään on asennettu pöytälevy! Hevonen, jonka päälaella loistaa lamppu! Kirjava keramiikkamaljakko, joka näyttää siltä kuin se olisi muotoiltu lekalla! Jätelaudasta värkätyt, kiiltäviksi lakatut jakkarat, joiden ruuvikiinnitystä jokainen ammattitaitoinen suomalainen puuseppä häpeäisi! Kierrättämisen ideologiaa toteutetaan sisustuksissa mitä merkillisimmin keksinnöin. Eräässä lehtijutussa ihasteltiin muun muassa keittiötä, jonka tiskipöydän ja kaapiston välinen seinä oli päällystetty ruostuneilla rautalevyillä. Kankaat ovat isokuvioisia ja räikeänkirjavia – edes Marimekosta on vaikea löytää yksiväristä tai pienikuvioista vaatetta. Ruokakin on ylitällättyä, varsinkin ravintoloissa, mutta myös ruokajuttujen kuvituksissa.
Moni varmaan löytää nykydesignista huumoria, mikä onkin myönteinen ominaisuus kaikessa taiteessa. Minä ajattelen, että runsauden yhteiskunta tuottaa paljon koreata krääsää. Niukkuuden yhteiskunnassa, kuten Suomessa 1950-luvulla, vallitsee niukkuuden ihanne myös taiteessa. Niin rakennusten kuin huonekalujen ja käyttöesineiden, vaatteidenkin, piti edustaa tarkoituksenmukaisuuden estetiikkaa ja kestää aikaa. Mikä kestää? Sitä mietin usein myös lukiessani nopeasti suollettua, lehtien uutismateriaalista ja ajan trendeistä sisältönsä ammentanutta kaunokirjallisuutta. ”Ajan hermolla” ollaan, mutta lyhyt on se aika.
Vanhat esineet ovat rakastettavia. Ei siksi, että ne ovat jonkun tunnetun muotoilijan suunnittelemia, vaan siksi, että elettyään niin pitkän elämän ne ovat muuttuneet yhtä inhimillisiksi kuin Zbigniew Herbertin nojatuoli. Saan nauttia esineiden rakastettavuudesta ennen kaikkea mökillä, joka itsekin on yli nelikymppinen ja samassa suvussa jo toisen sukupolven käytössä. Esineistö on sen mukaista, vanhempaakin.
Käkikello seinällä on kukkunut kolmelle sukupolvelle. Vanha korituoli, jonka väri on kulunut ja rottinki katkeillut, on ”kulkenut suvussa” 1920-luvulta lähtien, samoin valkoinen huvilapöytä ja sininen, maalipinnaltaan lohkeillut keittiön kaappi. Vielä vanhempaa ikäluokkaa edustaa vanhan sukutalon vintiltä löytynyt muhkea ”amerikanarkku”. Tuvassa soi käsittämättömän moitteettomasti matkaradio, jota miehen äiti kuunteli keittiössään 1950-luvulla. Kaikki vanha on kulahtanutta, mutta ei mikään kelvottomaksi raihnaistunutta. Ne saavat rauhassa olla vanhoja ja näyttää ikänsä merkit, kuten mökin eläjätkin: kannamme muistoja, meillä kaikilla on tarina.
Vanhojen esineiden käytännöllisyys on ihailtavaa. Vielä 1950-luvulla joka kyökistä löytynyt astiakaappi on tilaihme. Siinä on alakaappi ja yläkaappi, ylähylly ja välihylly, pikku laatikot ja isot laatikot ja vielä leivinlautakin. Kun vanhempani sellaisen 1930-luvun puolivälissä hankkivat, siihen mahtui varmasti koko nuoren parin astiasto, kattiloita myöten.
Ystäväni Outi, 50-luvun lapsi hänkin, haikaili entisajan tukevia neliskanttisia jakkaroita, jotka toimivat tuoleina ja pikkupöytinä ja tarvittaessa keittiötikkainakin. Meidän mökillä niitä sattuu pari olemaan. Milloin nämä lujat kokopuiset esineet korvautuivat huterilla häkkyröillä, joiden päälle ei uskalla nousta seisomaan, jos pitää kurkottaa jotakin korkean kaapin päältä? Monia lapsuuden esineitä tulee haikea ikävä. Kuinka paljon näitä jokakodin esineitä ja kalusteita surutta poltettiin tai muuten hävitettiin, kun paremmat ajat ja uudet muodikkaat esineet saivat oman kodin sisustuksen näyttämään auttamattoman köyhältä?
Herbert Zbiegniewin mielestä huonekalut, ainakin nojatuolit, ovat antaneet kesyttää itsensä liian helpolla sen sijaan, että olisivat säilyttäneet iloisesti kirmailevan luonteensa: ”Niissä ei ole enää vähääkään uppiniskaisuutta tai rohkeutta. Ne ovat vain sävyisiä.”
Mutta hyvät esineet antavat kesytettyinäkin meille filosofisen opetuksen:
”Sieluttomat esineet ovat aina säntillisiä eikä niitä, ikävä kyllä, voi moittia mistään. En ole koskaan nähnyt pöydän vaihtavan jalkaa enkä sängyn karkaavan pystyyn. Eivätkä pöydät, vaikka olisivat miten väsyneitä, uskalla laskeutua polvilleen. Minusta vähän tuntuu siltä, että esineet tekevät näin pedagogisista vaikuttimista, nuhdellakseen meitä meidän horjuvaisuudestamme jatkuvasti.”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
