CAFE DE FLORE (Kanada-Ranska 2011). Ohjaus ja käsikirjoitus: Jean-Marc Vallee. Kuvaus: Pierre Cottereau. Pääosissa: Vanessa Paradis, Kevin Parent, Helene Florent, Evelyne Brochu.
Karkeasti ottaen elokuva on kuvien ja erilaisten äänten (puhe, musiikki jne.) dynaaminen liitto. Asia tarkentuu nautittavasti kanadalaisen Jean-Marc Valleen uutuutta katsoessa.
Cafe de Floressa on sellaista elokuvallisen ilmaisun raikkautta, että se erottuu edukseen nykyisessä teatteriohjelmistossa. Niin teki myös Valleen aiempi mainio ohjaustyö C.R.A.Z.Y. (2005), joka esitettiin äskettäin televisiossa.
Cafe de Flore erottuu edukseen nykyisessä teatteriohjelmistossa.
Nykyhetki sijoittuu Montrealiin, parikymmenvuotinen avioliitto on elokuvan alussa ohi. Nelikymppinen mies on löytänyt uuden ja nuoremman, ex-vaimo sinnittelee parhaan ystävättären ja kahden lapsen tukemana.
Toinen tarinakokonaisuus sijoittuu 1960-luvun loppupuolen Pariisiin ja kertoo sinnikkään yksinhuoltajan elämästä Down-poikansa (Downin syndrooma) kanssa.
Mies ja nainen, äiti ja poika. Näillä peruskokoonpanoilla käydään läpi kiehtova rakkaus-odysseia. Vivahteikkaan dramaturgian muodossa elokuva osoittaa, miten raastavaa voi olla kulku kahleissa.
Vallee on punonut rakkaus- ja ihmissuhdedraamaan labyrintin, joka poimuilee varsin kiihkeäsykkeisesti.
Nykyhetki ja menneisyys sekä näennäisesti toisiinsa liittymät tapahtumat ja ihmiskohtalot kuuluvat samaan yhtälöön – yhtälöön, jossa aika on ”vain” ohikiitävien hetkien virtaa.
Vallee kuvaa ihmisten intohimoista ja/tai epätoivoista tarrautumista noihin hetkiin tavalla, jossa pohjimmiltaan on jotain hyvin yleispätevää, mitä tulee parisuhteen psykologiaan, rakkauden, välittämisen ja hyväksytyksi tulemisen tuntemuksiin.
Kerronta nivoutuu taidokkaasti miespäähenkilön ammattikuvaan: hän on suosituissa kerhoissa keikkaileva tiskijukka.
Hänen eräs repliikkinsä on avain Valleen tekijän käsialaan: ”Tykkään leikata ääntä, se antaa biiseille potkua”.
Näin kuvaan kuuluvat nopeat leikkaukset ja lyhyet kohtaukset, jotka usein ovat kuin pieniä välähdyksenomaisia runoja. Cafe de Floressa on rytmin hohtoa ohi pinnallisen musavideomaisuuden.
Cafe de Flore on korostetusti myös ensemble-filmi, joten tärkeä voimavara on näyttelijäkaarti, joka huokuu vahvaa läsnäoloa. Vanessa Paradisin kiihko erottuu joukosta hänen roolinsa takia (työväenluokkainen yksinhuoltaja).
Jos Cafe de Flore olisi hedelmä, niin se olisi varmaankin sitruuna, tuo puhtauden ja uskollisuuden symboli. Sitruunalla on ennen muinoin uskottu olevan suojelevia ominaisuuksia, joilla on karkotettu niin loitsujen vaikutukset kuin myrkytkin.
Tähän putkeen sopii hyvin Cafe de Floren suuri teema irrottautumisesta ja vapautumisesta.