On kirjoja, joita arvostellaan normaalisti – sitten on kirjoja, joita ei oikein voi arvostella. Jälkimmäisiin kuuluvat muistelmat keskitysleireistä tai muista ääritilanteista, joissa ihmisarvo on painettu alimmilleen. Sellainen on Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta, jossa kerrotaan pohjoiskorealaisen nuorukaisen Shin Dong-hyukin tarina. Sen kirjoitti kirjaksi jenkkitoimittaja Blaine Harden.
Shin syntyi vuonna 1982 pohjoiskorealaisella vankileirillä n:o 14, ja pakeni sieltä 23-vuotiaana, ensin Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan ja Yhdysvaltoihin.
Hän on ainoa paossaan onnistunut pohjoiskorealainen, joka ei ollut elänyt päivääkään leirin ulkopuolella. Hänen äitinsä ja isänsä olivat ”kansanvihollisia”, jotka jostakin diktatuurin oikusta naitettiin, ja joille leirissä syntyi kaksi poikaa.
Leiri 14 sijaitsee alle 100 kilometriä koilliseen Pjongjangista. Se on vuoristoa, täysin eristetty laaja alue, ja tietoja suurjänniteaidan takaa voi saada vain saapuvilta vangeilta. Vartijoilla on absoluuttinen valta: he saavat kiduttaa, raiskata ja tappaa leirivankeja. Kuusivuotiaana Shin todisti, miten opettaja pahoinpitelee hänen luokkatoverinsa puisella karttakepillä. Tyttö kuoli illalla.
Vankeja pidetään niukasti hengissä, heidän tulevaisuudekseen jää vain orjatyö kaivoksissa, sikaloissa ja tehtaissa, ja huomattavan lyhyt elämä. Leiri 14:stä ei ”vapauduta”, eihän Pjongjangin hallitus myönnä leiriä olevankaan.
Leirin ”kymmenen sääntöä” on absurdi käskykokoelma. Myös Shin osasi käskyt ulkoa ja noudatti niitä prikulleen, kun hän 13-vuotiaana salaa kuuli äitinsä ja veljensä puhuvan pakenemisesta.
Ykkössääntö määrää: ”Joka tietää pakoyrityksestä, muttei kerro siitä, ammutaan heti. Joka tietää pakoyrityksestä, ilmoittakoon siitä viipymättä vartijalle.” Shin ilmiantoi lähiomaisensa ja joutui itse kidutettavaksi maan alle vankityrmään, josta hänet seitsemän kuukauden päästä tuotiin todistamaan äidin ja veljen julkista teloitusta.
Joka tapauksessa Shinille oli ratkaisevaa tutustua kahteen vankiin, joilla oli kokemusta muualta kuin leiristä, jopa kotimaan ulkopuolelta. Hän kuuli olevan muitakin maita kuin Korean demokraattinen kansantasavalta, ja viehättyi ennen muuta siitä, että jossakin voisi syödä itsensä kylläiseksi.
Pako leiristä johti karkutoverin kuolemaan sähköaidalla. Shin selviytyi Kiinaan ja siitä edemmäs, ja monien sattumusten kautta hänen kertomuksensa alkoi levitä yleiseen tietoon.
Blaine Hardenin teos kattaa paljon enemmän kuin Shinin karmean tarinan. Aasian-kirjeenvaihtajana Harden osaa limittää Shinin leirikokemukset laajempaan tietotaustaan.
Kirja tavallaan antaa vastauksen, miksei kuolemanleirien lakkauttamiseksi toimita tehokkaammin. Lukija saa tuntumaa Pjongjangin äärikyynisyydestä, Beijingin haluttomuudesta ja Soulin laskelmoinnista.
Kiinan puuttumaton ote on tuttua, mutta myös Etelä-Korean johdon ja kansalaisten asenne pohjoisen veljiin ja sisariin on hätkähdyttävän kalsea. Omaa elintasoa – jonka syrjään on juuri tartuttu – ei millään haluta vaarantaa haihattelemalla Korean jälleenyhdistymisellä. Ihmisoikeudet haudataan kustannuslaskelmien alle. Pohjois-Korean ydinasepelote hillitsee toki sekin.
Shinin toipuminen ei liioin ole suoraviivaista. Kasvuiän moraaliton ilmapiiri, eläimelliset elinolot ja omat ilmiannot säteilevät elämän läpi. Häntä painaa voimakas syyllisyys, ja kaikki aiemmin pois työnnetyt tunteet puhkeavat vähä vähältä esiin. Kuten kidutettuja leirivankeja kaikkialla, Shiniä rasittavat lyhyt keskittymiskyky, epäluottamus muihin, mitättömyyden ja itseinhon puuskat.
Leiri 14 on poikkeuksellisen tärkeä kirja, muistelman ja tietoteoksen yhdistelmä. Yksilö- ja yleinen taso osuvat kohteeseen, kumpikin raivostuttavan tarkasti. Jos tekisikin mieli uskoa Frank Johanssonin jälkisanoja, että ”ennen pitkää kaikki sortovaltiot hajoavat omaan mahdottomuuteensa”, siihen ei ikävä kyllä ole järin lujia perusteita.
Blaine Harden: Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta. Suomentanut Ruth Jakobson. Jälkisanat Frank Johansson. Gummerus 2012. 195 sivua.
lehti 