Horisontti
Kuntavaalien tuloksia voidaan tarkastella perustellusti monesta näkökulmasta. Äänten ja valtuustopaikkojen jakautumat kertovat puolueiden muuttuvista voimasuhteista lähivuosien kunnallisessa päätöksenteossa. Tästä näkökulmasta perussuomalaiset on ainoa voittaja seitsemän prosenttiyksikön lisäkannatuksellaan. Menetykset jakautuvat suhteellisen tasaisesti muiden puolueiden kesken ja ovat suurimmillaankin alle kaksi prosenttiyksikköä.
Kunnallisvaalitulokset antavat varteenotettavan kuvan puolueiden voimasuhteista myös valtakunnan tasolla. Tässä mielessä kuntavaalit eivät ole viime vuosikymmeninä paljoakaan poikenneet eduskuntavaaleista.
Suomalaisen yhteiskunnan ja sen poliittisen tilanteen arvioimiseksi tuoretta vaalitulosta kannattaa arvioida myös suhteessa puolentoista vuoden takaisiin eduskuntavaaleihin eikä tuijottaa vain edellisiä kunnallisvaaleja.
Vähän kouluja käyneet, työttömyyttä kokeneet, pienituloiset tai muuten syrjäytyneet osallistuvat vaaleihin muita harvemmin.
Tästä näkökulmasta perussuomalaisten voitto himmenee. Puolue menetti kannatusosuuttaan 6,7 prosenttiyksikköä mikä on samaa luokkaa kuin lisäys edellisistä kuntavaaleista. Useimpien muiden puolueiden tyytyväisyys vaalitulokseen näyttää perustellulta, kun ne lisäsivät suhteellista kannatustaan ‒ keskusta jopa 2,9 prosenttiyksikköä.
Kuva muutoksesta saa uutta väriä, kun prosenttien sijasta tarkastellaan äänimääriä: kuinka paljon äänestäjiä puolueet ovat voittaneet tai menettäneet eduskuntavaalien jälkeen. Oheinen taulukko antaa siitä varsin karun kuvan. Kahdeksan suurinta puoluetta on eduskuntavaaleista kunnallisvaaleihin hukannut reilut 450 000 äänestäjää, mikä on noin 15 prosenttia niiden kokonaisäänimäärästä eduskuntavaaleissa. Ainoana ääniään lisäsi keskusta, sekin vain vajaat pari tuhatta.
Yli puolet kadonneista äänistä, noin 253 000, lähti perussuomalaisilta. Näin puolue menetti kunnallisvaaleissa 45 prosenttia niistä äänestäjistä, joiden varaan ”jytky” rakentui. SDP menetti 74 000 ja kokoomus 54 000 ääntä. Suhteellisesti näitä kahta rajumpi oli vasemmistoliiton noin 40 000 äänen tappio, mikä merkitsee 17 prosentin häviämistä eduskuntavaalien äänistä. Kristillisdemokraattien äänisaaliista katosi reilu viidennes. Vihreät säilytti äänimääränsä jokseenkin eduskuntavaalien tasolla.
Suuret äänten menetykset johtuvat tietenkin siitä, että kuntavaaleissa annettiin noin 451 000 ääntä vähemmän kuin eduskuntavaaleissa. Menetykset ovat silti todellisia. Perussuomalaisia äänestäneiden joukko on nyt neljännesmiljoonaa pienempi kuin keväällä 2011. Vasemmistoliitolla on kosolti töitä koota takaisin menetetyt äänet. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että seuraavissa eduskuntavaaleissa äänestäjät palaavat entisten puolueidensa tueksi jätettyään kuntavaalit väliin.
Karkeasti arvioiden suomalaisista äänioikeutetuista noin kolmanneksella on puoluekanta siinä mielessä, että he useimmiten äänestävät samaa puoluetta. Tällainen pysyvyys vaihtelee jonkin verran puolueesta toiseen. Toinen kolmannes äänestää harvoin tai ei koskaan. Loput yleensä äänestävät, mutta vaaleista, tilannetekijöistä ja ehdokkaista riippuen valitsevat puolueen joka kerta erikseen.
Äänestysprosentti on ollut keskustelun kuumin aihe kuntavaalien jälkeen. Pääkirjoittajien, poliitikkojen ja monien tutkijoidenkin puheista saa helposti kuvan katastrofaalisesta romahduksesta. Niissä on liioittelun makua. Viisissä viimeisissä kunnallisvaaleissa äänestysprosentti on heilahdellut vain muutaman prosenttiyksikön verran 60 prosentin kahden puolen.
Syitä osallistumisen tämänkertaiselle notkahdukselle etsitään kiinnostuksen puutteesta, vaalitaistelusta, vaaliteemojen vaikeaselkoisuudesta, vaaliväsymyksestä, vaihtoehtojen puuttumisesta, ristiriitaisista vaalikonetuloksista ja monista muista tekijöistä. Useimmat näistä ovat lähes samoja vaalista toiseen.
Todellinen ongelma edustuksellisen demokratian ja sen tulevaisuuden kannalta on vähitellen lisääntyvä passiivisuus kaikissa vaaleissa. Eduskuntavaaleissakin jo lähes kolmannes jättää äänensä käyttämättä. Kansanedustajat ja kunnallisvaltuutetut saadaan toki laillisesti valittua vähemmilläkin äänillä, mutta keitä he silloin edustavat ja keiden asioita ajavat.
Helsingin yliopiston valtio-opin laitoksella vuosikymmenten mittaan tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että vähän kouluja käyneet, työttömyyttä kokeneet, pienituloiset tai muuten syrjäytyneet osallistuvat vaaleihin muita harvemmin. Toisin sanoen heikoimmassa asemassa olevat, joiden tilanne kipeimmin vaatisi poliittisia ja yhteiskunnallisia korjausliikkeitä, jäävät pois uurnilta. Viime eduskuntavaaleissa osa tästä joukosta aktivoitui ja osallistui perussuomalaisten huikean vaalivoiton rakentamiseen. Nyt he näyttävät jälleen ottaneen etäisyyttä edustukselliseen politiikkaan.
Vähittäinen äänestysaktiivisuuden lasku liittyy kulttuurisiin muutoksiin, joita tapahtuu erityisesti uusien sukupolvien myötä. Tutkimukset ovat pitkään osoittaneet nuorten äänestävän vanhempia ikäryhmiä haluttomammin. Taustalla on ajattelutavan muutos. Ennen vallalla ollut ja vanhempien ikäryhmien osin vieläkin hellimä ajatus on se, että äänestäminen on velvollisuus ja itsestäänselvyys. Jääminen pois vaaliuurnilta on poliittinen teko, joka pitää perustella niin itselle kuin muillekin. Suurelle osalle nuorempaa sukupolvea tilanne on päinvastainen. Puolueen valinta ja äänestäminen ovat tekoja, jotka vaativat perustelua.
Tämä ei liity vain ikään, vaan on pitkälti sukupolvi-ilmiö. Iän myötä nuoruudessa omaksuttu suhde politiikkaan säilyy monien kohdalla iän karttuessakin. Tulevaisuuden demokratian kannalta on merkitystä sillä millaisen suhteen politiikkaan nuoret omaksuvat oman kulttuurinsa, kodin, koulun ja joukkoviestinten avulla. Epäilemättä sosiaalisella medialla on tässä prosessissa entistä keskeisempi rooli.
Niin nuoria kuin vanhempiakin kansalaisia suostutellaan äänestämään oman etunsa vuoksi. Huomattava osa vaalikampanjoista perustuu ajatukseen, että ihmiset lähtevät liikkeelle huomatessaan tärkeiden etujensa olevan kysymyksessä. Taustalla on ajatus äänestäjistä järkevinä yksilöinä, jotka tuntevat omat etunsa ja toimivat niiden mukaisesti kustannuksia ja hyötyjä laskien. Pitkälle yksilöityneessä yhteiskunnassa tähän ajatukseen sisältyy kuitenkin hankala ristiriita.
Jokainen laskutaitoinen kansalainen tietää, että hänen yhden äänensä merkitys on vaalituloksen kannalta häviävän pieni. Vaalituloksesta on vielä pitkä ja monipolvinen matka häntä hyödyttäviin poliittisiin päätöksiin. ”Äänelläni ei ole mitään vaikutusta” on ollut yleinen perustelu kuntavaalienkin ohittamiselle. Mutta miksi niin monet järkevät ja laskutaitoiset ihmiset kuitenkin menevät äänestämään?
Monille äänestämisessä on kysymys arvoista ja kollektiivisuudesta. Jotkin yhteiskunnalliset päämäärät voidaan kokea niin arvokkaiksi, että ne saavat yksilönkin liikkeelle vastoin kaikkia järjen laskelmia. Monille poliittinen toiminta ‒ vaikka vain äänestämisenä vaaleissa ‒ voi merkitä kollektiivista osallisuutta johonkin joukkoon, yhteisöön, liikkeeseen tai muuhun kokonaisuuteen. Yhden äänen merkityksettömyys unohtuu: yhdessä me voimme saada paljon aikaan.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston emeritusprofessori.
uutiskirje 
