Vauhdin, kiireen, kvartaaliajattelun ja mulle kaikki heti nyt -asenteen yhteiskunnassa perspektiivi menneisyyteen tuntuu hukkuvan. Se näkyy suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niinkin äskeisen kriisin kuin 1990-luvun laman opetukset tuntuvat unohtuneen, kun politiikassa painetaan eteenpäin samoilla kansan kurjistamisresepteillä, joiden pitkäaikaiset tuhovaikutukset on todettu ja joiden seurauksia yhä podetaan yhteiskunnassa. Pahoja aukkoja historian tuntemuksessa on silläkin ministerillä, jonka on netissä ihmeissään kyseltävä, mitä eroa on oikeisto- ja vasemmistoradikalismilla.
On hyvä tietää ajoista, joita ei ole elänyt, sillä tapahtumien jäljet ovat pitkät, ja haavojen arpeutuminen kestää vuosikymmeniä. Mitä enemmän hyssytellään ja painetaan unhon yöhön, sitä kauemmin haavat märkivät.
Suomen häpeällinen sisällissota, jonka voittajapuoli äkkiä jalosti retoriikassaan ”vapaussodaksi” ja jonka hirmuteoista pitkään vaiettiin, on edelleen kansallinen trauma. Tuon taistelun julmissa jälkimainingeissa maamme sai kyseenalaisen kunnian päästä Euroopan ykköseksi: Suomeen perustettiin Euroopan ensimmäiset keskitysleirit. Niissä telotettiin ja tapettiin nälkään huomattavasti enemmän ihmisiä, kuin kaatui taistelussa rintaman molemmin puolin. Lähes sadan vuoden päästäkin tuo trauma vaatii käsittelyään sekä taiteessa että tieteessä.
Pahoja aukkoja historian tuntemuksessa on silläkin ministerillä, jonka on netissä ihmeissään kyseltävä, mitä eroa on oikeisto- ja vasemmistoradikalismilla.
1930-luvun alun äärioikeistolainen väkivalta oli jatkumoa sisällissodan terrorista. Natsismista ideologiansa imeneen Lapuanliikkeen terrorilla on pitkät jäljet ja yhä aristavat haavat. Yhä siitä kirjoitetaan kirjallisuutta. Jos ministeri haluaa päästä selville väkivaltaisen oikeistoradikalismin luonteesta, hänen kannattaa lukea Martti Issakaisen teos Happosen tapaus (Soisalo-kirjat 2012) tai Asko Jaakonahon romaani Onnemme tiellä (Otava 2012). Tutustuminen siihen, mitä on tapahtunut, voi helpottaa sen tunnistamista, mitä tapahtuu nyt.
Oikeistoradikalismi järjestäytyy taas, eivätkä sen iskujoukot tyydy vain markkinoimaan ideologiaansa netissä, mikä mm. Oulussa ja Jyväskylässä on koettu. Kuten 30-luvulla, ne ottavat mallinsa keski- ja etelä-Euroopasta, jossa uusnatsipuolueet metelöivät ja keräävät kannattajia.
Heinäveden kunnanesimies Onni Happonen siepattiin valtuuston kokouksesta keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten läsnä ollessa, muilutettiin ja murhattiin. Osa syyllisistä saatiin kiinni ja tuomittiin, mutta vieläkään rikosta ei ole kokonaan selvitetty. Heinävedellä puhutaan yhä ”ostetuista” syyllisistä. Martti Issakaisen kirja todistaa, että kun tapaus jää selvittämättä, aika ei paranna: vuosikymmenten takaiset tapahtumat elävät traumaattisina tekijöitten, näkijöitten ja kokijoitten suvuissa polvesta toiseen.
Teos on toki lääkettä haavoihin. Happosen kyydityksen 80-vuotispäivänä 1. 9. 2010 pidettiin kirjan julkistamistilaisuus Heinäveden kunnallisvaltuuston istuntosalissa. Moni silmä kostui vahvatunnelmaisessa juhlassa, jossa voimallisen demokratian puolustuspuheen piti Paavo Lipponen.
Happosen tapauksen suuri vaikuttaja oli Heinäveden silloinen nimismies Onni Hartio, laiskana ja lepsuna pidetty mies, joka järjestyksenpidon sijasta mieluummin hoiteli kanitarhaansa. Aatteellisesti lapualaisiin kallellaan ollut nimismies ei ainoastaan katsonut läpi sormiensa joukkioiden touhuja, vaan peitteli heidän tekojaan ja kieltäytyi auttamasta väkivalloin autoon raahattua miestä. Paikkakuntalaisten tietojen mukaan Hartiolla oli lisäksi jokin henkilökohtainen kana kynimättä Happosen kanssa. Happonen oli jyrkkä laillisuuden mies, joka yritti saada pitäjän ökytalolliset noudattamaan verolakeja. Tästä nousi viha häntä vastaan. Tietämättömät, ymmärtämättömät ja tappelunhaluiset miessakit usutettiin isänmaan nimessä ja kommunismin vihassa Happosen kimppuun.
Tiedetään, että ympäri Suomen nimenomaan virkavallan lepsuus ja suoranainen lapualaishenkisyys rohkaisi väkivallantekoihin. Uhoavia miesporukoita ”ymmärrettiin” sekä silloin että jälkeenpäin. Heistä tehtiin jopa vaikean lama-ajan ja työttömyyden uhreja, jotka purkivat turhautumistaan kommunisteiksi leimattuihin ihmisiin. Happonenkin leimattiin, vaikka hän oli vankkumaton, vaaleilla tehtäväänsä valittu sosialidemokraatti.
Vaikka sitä nykyään ei haluta muistaa, lapuanliike sai laajaa ja arvovaltaista kannatusta. Tasan kuukautta ennen Happosen kyyditystä sanomalehti Karjalainen suitsutti: ”Lapuanliike on pohjimmalta olemukseltaan uskonnollis-isänmaallinen. Se on lähtenyt kansamme puhtaimmista tunnoista ja terveimmistä vaistoista ja se kantaa otsallaan rehdin, käytännöllisen talonpojan isäntämäistä harkintaa. Se nojaa syvään historian tajuun ja se katsoo eteenpäin elämänuskoisesti ja rohkeasti. Sen innostus on ponnahtanut lähinnä itsenäisyystaistelumme ja vapaussotamme korkeasta uhrimielestä ja sen järkkymättömälle tahdolle antaa kannatusta selkeä tietoisuus maamme aseman kantavista velvoituksista kaiken länsimaisen etuvahtina.”
Niin aina. Ihmiskunnan pahimmat hirmuteot on kautta aikojen puettu mitä jaloimpien pyrkimysten ja päämäärien verhoihin.
Kaikki toistuu, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Nyt meidän olisi tunnistettava se vaara, mikä piilee tämän ajan äärioikeistolaisissa joukkioissa, mitä käytännössä merkitsee niiden ”isänmaallinen” retoriikka, mihin toistaiseksi satunnaiset väkivallanteot johtavat, jos niihin ei heti tartuta kaikella vakavuudella.
Perimmäinen kysymys ei vanhene, kuten Paavo Lipponen totesi Onni Happosen muistotilaisuudessa. 30-luvun alussa Suomen kohtalonkysymys oli, kestääkö kansanvalta vai saako ylivallan ulkoparlamentaarinen mielivalta. Nyt on kysyttävä: Kestääkö oikeusvaltio, kun sitä avoimesti haastaa ja painostaa oman käden oikeuteen turvautuva, määrätietoisesti johdettu iskujoukko?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 