Näkökulma
Vasemmiston ajatuksia ja toimia painavat lyijyn raskaana kokemukset kansallisen teollisen yhteiskunnan synnytykseen liittyneistä taisteluista leivästä, toimeentulosta, tasa-arvosta, sosiaalisesta turvasta, hyvästä elämästä.
Olemme menestyksemme vankeja. Nykyinen työssäkäynnin ja kulutuksen tapa ja muoto on tullut yleiseksi ja käyväksi tavaksi toimia ja ajatella. Tyydymme olemaan työvoimaa työmarkkinoilla ja kuluttajia tavaramarkkinoilla. Kamppailemme hinnoista ja kaupankäynnin ehdoista. Palkkatyöpohjainen ”hyvinvointi” on osoittautunut valheelliseksi ja rumaksi. Se on valheellista suhteessa luonnon resursseihin ja rumaa maapallon suurelle enemmistölle.
Työväenliikkeen hiipuminen Euroopassa ei merkitse sitä, että proletariaatti olisi johonkin kadonnut. Päinvastoin palkkatyösuhteeseen perustuva proletaarinen elämäntilanne on tullut käyväksi ja yleisesti hyväksytyksi.
Palkkatyöpohjainen ”hyvinvointi” on osoittautunut valheelliseksi ja rumaksi.
Yritysten tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Palkkatyösuhteeseen asettuva työntekijä sitoutuu tavoitteeseen palkkaa vastaan. Siten meillä on molemminpuolinen sitoumus: työnantajalle ja työntekijälle on toissijaista mitä ja miten tuotetaan; voittoa on tultava.
Palkkatyösuhteen peruspiirre on vierasmäärittyneisyys. Osaamisemme työssä ja työmme tuottavuuden lisääntyminen voisi muodostua keinoksi vierasmäärittyneisyyden muuttamiseksi itsemäärittyneisyydeksi, autonomiaksi. Palkkatyösuhde ei koskaan mahdollista lisääntyneen toimintakykymme ja itsemäärittyneisyyden sitomista yhteen työpaikalla.
Kansallinen teollisuus- ja finanssiporvaristo käy raivokasta keskinäistä olemassaolon taistelua: pyrkiäkö suojautumaan kansallisin sopimuksin kansainväliseltä finanssitaloudelta vai avautuako jääkylmään rahan tekemisen globaaliin maailmaan.
Toisen maailmansodan jälkeen muodostettu USA:n hegemoniaan ja dollarireservivaluuttaan tukeutunut maailman talousjärjestys purkautui 1970-luvulla USA:n valtiontalouden käännyttyä velkavetoiseksi. Maailmantalouden ylijäämät aikoivat kiihtyvällä vauhdilla siirtyä tukemaan kaksoisvelkaantuvaa savijalkaista jättiläistä.
Vuoden 2008 globaalin talouskriisin yhteydessä tämä ylijäämien kierrätysmekanismi yritettiin pelastaa massiivisilla kansallisvaltioiden sitoumuksilla. Yksityisen sektorin ongelmat siirrettiin julkiselle sektorille. Nyt on vuorossa valuuttojen alekilpailu.
Suomessa juuri kehitetyt kansalliset teollisuusklusterit ovat hajonneet käsiin, kansainvälinen työnjako rakentuu nyt entistä tehtäväkohtaisemmin, jolloin tuotannon eri vaiheet voidaan sijoittaa eri puolille maailmaa voittojen maksimoimiseksi.
Työn tuottama (lisä)arvo hajotetaan ja siirretään siirtohinnoittelulla maasta toiseen verojen minimoimiseksi. Kansallisen arvonmuodostuksen paikan ja määrän määrittely ja arvoketjujen seuraaminen on lähes mahdotonta.
Yritysten globaalissa kilpailutilanteessa tieteistekninen tuotantovoimien kehitys hävittää kehittyneissä maissa työpaikkoja enemmän kuin ”luovan tuhon” kautta syntyy uusia. Teollisuuden luototus ei enää perustu jo tehtyyn menneeseen työhön vaan yhä enenevässä määrin täysin mielikuvituksen varaiseen tulevaan työhön. Finanssikuplilla rahoitetaan investoinnit ilman mitään reaalista perustaa. Työmme on pantattu vuosiksi eteenpäin.
Niin globaalisti, Euroopassa kuin Suomessakin palkkasumman osuus kansantuotteista on jo pitkään laskenut. Kotitalouksien – kuten julkisten talouksienkin – on annettu velkaantua riittävän kysynnän ylläpitämiseksi. Lisäksi konkurssikypsä pankkijärjestelmä on pelastettu massiivisilla määrillä veronmaksajien rahoja valtioiden takausten kautta.
Teollisesta tuotannosta kokoonpanovaihe muodostaa usein vain noin 3–5 prosenttia arvonmuodostuksesta ja pääkonttoritoiminnot, tutkimus ja kehitys, logistiikka ja muut palvelut pääosan. Kuvittelemme pärjäävämme sieppaamalla arvon tuotantoketjun alkupäästä (esimerkiksi tutkimuksesta ja kehityksestä, muotoilusta, prototyyppien kehittämisestä) sekä loppupäästä (myynnistä, markkinoinnista, huollosta, ylläpidosta ja brändäyksestä). Nämä voidaan siirtää nopeasti kehittyviin maihin, sitä mukaa niiden koulutustaso nousee.
Elämme mielivallan aikaa. Kansallisesti meille uskotellaan, että työn tuottamaa arvoa mitataan supistuvalla mutta välttämättömällä työajalla. Samalla vaaditaan kansallisesti kaikkien luonnon- ja yhteiskunnan voimavarojen liikkeelle saamista ylimääräiseksi, palkattomaksi työksi turvaamaan työn tuottavuus ja kansainvälinen kilpailukyky. Globaalien, monikansallisten suuryritysten maailmassa työn arvolla ei ole kansallisuutta eikä isänmaata.
Parina viime vuosisatana henkeä kohden käytetyn energian määrä on kasvanut lähes yhtä räjähdysmäisesti kuin maapallon väestö. Niiden keskinäinen tulo kertoo ongelman massiivisesta mittakaavasta. Syntynyt ja yhä enenevässä määrin tuottamamme lämpö jää kiertämään ekosysteemiimme tunnetuin seurauksin.
Nyt ihmisen taloudellisen tuotannon päätuote on ekosysteemiä syövyttävä jäte. Lähes kaikki tuotannossa käytetty materiaali päätyy muutamassa viikossa jätteeksi. Jokaista jätetonnia kohden käytetään viisi tonnia tuotantoaineksia ja 25 tonnia luonnonaineksia. Mitä rikkaampi kansakunta sitä enemmän jätettä.
Työn vapauttaminen rivosta palkkatyösuhteesta avaa oven luontojalanjälkemme minimoimiseen ja jätteettömään tuotantoon.
Lähes kaikki kansalliset instituutiomme ovat kehittyneet sotien jälkeisen teollisen hyvinvointivaltion synnytyksen myötä. Ne tukeutuivat valtiolliseen sääntelyyn ja korporatiiviseen päätöksentekoon. Osa sääntelystä on siirtynyt EU:n tasolle, osa purkautunut uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena. Työmarkkinajärjestöt kipuilevat murenemassa olevan valtansa kanssa.
Kansallisesti yhteisesti keräämämme varannot – kuten sairaus-, työttömyys- ja eläkevakuutusrahastot – jäsentävät teollisen yhteiskunnan riskejä ja turvatarpeita. Ne ovat vakuutuksia pahan päivän varalle.
Tarvitsisimme kuitenkin varantoja hyvän päivän kehittämiseksi: terveys-, koulutus- ja kolmannen elämän vaiheen -varannot oman elämämme hallitsemiseksi ja rakentamiseksi.
Työväenliike on työn liike. Kysymys on palkkatyösuhteen nykyisestä tuhoisuudesta punaisuuden (siis sosiaalisuuden) ja vihreyden (siis luonnon) suhteen: palkkatyösuhde uusintaa välinpitämättömyyden ja toissijaisuuden suhteessamme itseemme, toisiimme ja luontoon.
Keskustelu prekariaatista tuo esiin perinteellisen palkkatyösuhteen kriisiytymisen. Työnliikkeen kannalta se on negatiivinen ratkaisu. Taantumuksellinen ajatus on pyrkimys tehdä kaikista menneen maailman mallin mukaan yksin yrittäjiä.
Työnliike voi tukeutua kahteen tekijään: ensinnäkin teknologian kehityksen mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin organisoida työ ja tuotanto yhteisötuotannon (commons) pohjalta. Sosiaalisesta mediasta on kehittymässä sosiaalista tuotantoa.
Toiseksi työnliikkeen tulee korostaa kaiken tiedon avoimuutta ja saavutettavuutta. Tieto on sitä tuottavampaa mitä laajemmin, nopeammin ja helpommin se on kaikkien käytettävissä.
Vasemmistoliiton vihreys ja punaisuus kiteytyy kysymykseen työn tekemisen ehdoista. Avainasemassa on palkkatyösuhteelle sellaisten vaihtoehtoisten tuotantomallien kehittäminen, joissa arvonmuodostuksen ytimessä on suhteemme luontoon, historiaan ja toisiimme, siis tosi, hyvä ja kaunis elämä.
Nykyiseen palkkatyösuhteeseen perustuvan tuotannon vielä vallitessa on pyrittävä sitomaan kaikki tuotanto ja tuotannollinen työ luonnon, ihmisen ja historian ehtoihin. Siten tavoitteen on oltava historiallisesti edistyksellinen, ihmisten itsemäärittyneisyyttä korostava jätteetön tuotanto.
Palkkatyön normaaliksi osaksi on ajettava opiskelu ja työssä oppiminen. Työttömyysvakuudesta on kehitettävä opintovakuutus, joka mahdollistaa täyspäiväisen tutkintopohjaisen opiskelun.
Palkkasumman osuus kansantuotteesta on nostettava tasolle, jolla palkka-, opinto- ja perustulo sekä sosiaalinen palkka (ilmainen koulutus, terveydenhoito, julkiset palvelut yleensäkin) voidaan kustantaa. Kaikkia neljää eri tulomuotoa on tarkasteltava kokonaisuutena.
uutiskirje 
