Olen muutaman vuoden ollut yhdessä työryhmässä pohtimassa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. Hyvin moninaisessa porukassa etsittiin erilaisia keinoja edistää, koordinoida ja seurata – ne tavanomaiset sanat, joiden takana on halu tehdä maailma paremmaksi paikaksi elää ja toteuttaa haaveita. Ihan jokaiselle, vaikka se tuntuukin mahdottomalta.
Siinä rakentavien keskustelujen ja uusien näkökulmien ohella opin paljon siitä, kuinka pitäisi ottaa huomioon erilaisia ihmisiä. Jos joku ei näe, täytyy välttää ylimääräisiä ääniä ja puhumista päällekkäin. Sama pätee viittomatulkkien läsnä ollessa. Ei saa hermostua, jos jonkun ulosanti vaikuttaa hyökkäävältä – ehkä puhuja ei kuule omaa ääntään, joten pitäisi keskittyä asiaan.
Samalla on tullut esiin useita positiivisia esimerkkejä, kuinka yhden ryhmän tarpeiden huomioiminen hyödyttää muitakin. Esimerkiksi vammaisille tarkoitetut liuskat tuovat sanotaan vaikkapa museoihin – myös pienten lasten vanhemmat – sisään helpommin myös rattaiden kanssa. Selkokieliset esitteet auttavat kohderyhmän lisäksi myös maahanmuuttajia. Joten saavutettavuuden kehittäminen opettaa ajattelemaan monia asioita kokonaisuutena, mitä unohtuu aika usein yksittäisien ongelmien ratkomisen yhteydessä.
Integroituminen ei tarkoita juurista luopumista, vaikka kuinka jotkut yrittävät väittää, ettei Suomessa voi olla muuta identiteettiä kun yksi ja ainoa – (perus)suomalainen.
Nettikeskusteluissa usein huomaa, miten paljon negatiivisia kommentteja keräävät esimerkiksi maahanmuuttajia koskevat uutiset, varsinkin jos kyseessä ovat erilaiset koulutusohjelmat tai työllistämistoimenpiteet. Jotkut reagoivat niihin hyvin mustavalkoisesti – heistä tuntuu, että varat otetaan heiltä pois, koska ensiksi pitäisi hoitaa ”omia”. Keneltä on pois toisten työllistyminen ja sitä kautta verojen maksu?
Ainaiselle jaolle ”meihin” ja ”heihin” ei tunnu olevan loppua. Veikkaan, että ne, jotka itse tekivät päätöksen muuttaa Suomeen, olivat ja ovat edelleen valmiit tällaiseen jakoon. Mutta ovatko heidän lapsensa – sekä vanhempien kanssa tulleet että täällä syntyneet? Kenelle tulee parempi olo siitä, että osa väestöstä elää tietoisena omasta toiseudesta ja yhteiskuntaan todellisesta kuulumattomuudesta?
En ymmärrä myöskään vastustusta antaa maahanmuuttajien lapsille mahdollisuus säilyttää kotikieli. Minusta se olisi hyvin hyödyllistä yhteiskunnan kannalta, jos vajaat 12 000 lasta osaisivat aikuisina myös venäjää kotimaisten kielten ja englannin lisäksi – mieluimmin niin, että kaikki kielet olisivat työkaluja eikä ainoastaan puhumiseen riittäviä.
Usein kuulee, että on perheen asia ylläpitää kotikieltä, ei siihen yhteiskunnallista tukea tarvita. Onkohan jo aika tehdä selvitys, kuinka se toimii käytännössä? En ole nähnyt tutkimustietoa siitä, kuinka venäjänkielisissä perheissä kasvaneiden lasten kotikieli säilyy. Mutta opettajat kertovat surullisia tarinoita, samoin pettyneet yrittäjät, jotka ovat yliarvioineet työntekijän mahdollisuuksia kommunikoida perheensä lahjana saadulla kielellä.
Vuonna 1991 Suomessa oli 1 592 venäjänkielistä lasta (0–19 v.), kymmenen vuotta myöhemmin 8 625 ja kaksi vuotta sitten 11 881. Mielenkiintoista: kymmenessä vuodessa venäjänkielisten määrä kaksinkertaistui (31 093 vuonna 2001, 58 331 vuonna 2011). Sama koskee pieniä lapsia (0–9 v.), mutta teinien määrä on pysynyt melkein samana.
Tuttu maistraatista kertoi, että ennen yläasteelle siirtymistä monet vanhemmat vaihtavat väestörekisterissä lapsille äidinkielen suomeksi. Johtuuko se siitä, ettei venäjää osata vai onko tavoitteena helpottaa jälkeläisen elämää? En tiedä, mutta tuskin se rikastuttaa Suomea kasvavan matkailun ja Venäjä-osaajien puutteen rinnalla.
Pitäisi muistaa, että venäjän kielen tärkeys nousee myös Euroopan tasolla. Se ei ole vain Euroopan puhutuin kieli (onhan Venäjä iso maa), vaan myös yksi puhutuimmista kielistä EU:ssa. Saksassa asuu noin 3,5 miljoonaa venäjänkielistä, yli 600 000 Latviassa, Virossa 300 000, Englannissa 300 000 ja Irlannissa 80 000. Poikani suomalainen kaveri työskenteli noin vuoden Espanjassa ja päätti aloittaa venäjän opiskelut. Sielläkin olisi käyttöä sille.
Viis numeroista. Suomella on oiva mahdollisuus näyttää muille, kuinka rakennetaan toimivia puitteita vahvalle yhteiskunnalle, jossa on hyvin voivat vähemmistöt – myös venäjänkielinen. Integroituminen ei tarkoita juurista luopumista, vaikka kuinka jotkut yrittävät väittää, ettei Suomessa voi olla muuta identiteettiä kun yksi ja ainoa – (perus)suomalainen.
Jos ilmapiiri on suotuisa kotikielen säilyttämiselle, se madaltaa kynnystä kantaväestönkin lapsille lähteä opiskelemaan venäjää. Yleensä ongelmana vieraiden kielten opiskelussa on käyttämättömyys, kun ei ole keskustelumahdollisuutta. Tässäkin asiassa kanssakäyminen tulisi olemaan luontevaa. Asenteet muuttuvat, hitaasti, eikä niinkään varmasti, mutta yhteisellä tahdolla – kyllä.
Taas tullaan vanhaan kysymykseen: löytyykö sitä tahtoa integroituneiden siirtolaisten mukaan ottamiselle? Vai onko turvallisempaa jättää asiat silleen, hoitaa ylhäältä alas kotouttamista niin, että kantaväestön edustajat tukevat omien käsityksiensä kautta maahanmuuttajia sopeutumaan Suomeen.
En halua olla ilkeä, mutta valitettavan usein se toimii huonosti ja maksaa paljon. Sekä johtaa siihen, että yhteiskunnalliset jännitteet vaan kasvavat, samoin kaksisuuntainen epäluulo. Uskoisin, että 20 vuodessa on kertynyt sen verran osaamista, että on olemassa paljon parempia ratkaisuja. Haluaisin luottaa siihen, että ne myös kelpaavat.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 