On se kummallista, kuinka mahdollisuus saada paljon reaaliaikaista tietoa mistä tahansa on oudolla tavalla supistanut näkökulmia. Ihmiset tuppaavat hakeutumaan vain niille tiedonlähteille, jotka vastaavat heidän odotuksiinsa ja sopivat heidän omiin näkemyksiinsä.
Nykyään on liian helppoa sulkea pois se, mikä häiritsee omaa maailmankatsomusta. Tuntuu siltä, että reaalimaailma on jokaisella omansa. Jos vahingossa eksyy toisten kentälle, niin mieli voi järkkyä – niin oudolta tuntuu vieras näkemys asioihin, josta itsellä on vankka käsitys. Yritys ymmärtää toista vaatii niin paljon ponnistuksia, että on helpompi luovuttaa ja hakeutua taas samanmielisten seuraan, missä väärinymmärryksen vaara on minimaalinen.
Harmi, että se vie meitä kaikkia vielä enemmän erilleen.
Miten ongelmapainotteiset kirjoitukset Venäjästä avaavat suomalaisille naapurimaata?
Yhdessä keskustelussa suomalainen toimittaja, joka kunnostautuu uutisoimalla Venäjästä, sai vastata kysymykseen, miksi itänaapurista ei kirjoiteta juuri mitään positiivista. Vastaus oli yksiselitteinen: länsimainen uutiskäsitys perustuu siihen, että toimittaja yrittää kiinnittää huomiota yhteiskunnan puutteisiin tai epäkohtiin ja auttaa siten yhteiskuntaa korjaamaan ne puutteet.
Keskustelun kulussa jäi vähän epäselväksi, kuinka suomalaiset voivat korjata epäkohtia Venäjällä. Mutta on totta, että Venäjän puutteet ovat meillä täällä erittäin tuttuja, ehkä tutumpia kuin siellä asuville (miten muuten voi selittää opposition heikkoa menestystä siellä). Kiitos median, tiedämme syynkin siihen – heillä ei ole vaihtoehtoisia tiedonlähteitä.
Samassa keskustelussa oli toinenkin selitys kriittisille jutuille Venäjästä: ne ovat ikäviä vain itänaapurin ”vallanpitäjille ja heidän mielistelijöilleen, mutta esimerkiksi kansalaisjärjestöjen tai -aktiivien näkökulmasta hyvinkin relevantteja ja uutisoimisen arvoisia”. Kirjoittavathan niistä opposition mediat – kuuluisi sanoa. Mutta sitten pitäisi selittää, että sellaisiakin on. Viimeiset kymmenen vuotta suomalaisille uskoteltiin, ettei ole.
Minun on vaikea uskoa, että niitä voi korjata muualta päin. Enkä usko, että jossain päin maailmaa on todellakin halua, resursseja ja aikomuksia rakentaa vierasta yhteiskuntaa oikeudenmukaiseksi ja demokraattisesti toimivaksi.
Kyllä, Venäjällä on mielettömästi ongelmia, puutteita ja epäkohtia. Niistä on kerrotettava – sitä kukaan ei epäile.
Mutta onko siellä muuta – kenties kehitystä, pyrkimyksiä löytää ratkaisuja?
”Suomeen matkustavien venäläisten tulotaso on kasvanut nopeasti viime vuosien aikana. Vuonna 2012 hyvätuloisten, yli 2 800 euroa kuukaudessa ansaitsevien perheiden osuus on kasvanut lähes kolmannekseen eli 29 prosenttiin [Suomeen matkoja tehneistä]. Alle 1 000 euroa kuukaudessa ansaitsevien osuus kaikista matkailijoista on laskenut kahdessa vuodessa 23 prosentista kahdeksaan prosenttiin ja 4 000–5 000 euroa kuukaudessa ansaitsevien perheiden osuus on kasvanut kuudesta prosentista 19 prosenttiin”.
Näin selittää Tutkimus- ja Analysointikeskus TAK Oy. Ja ennustaa, että viisumivapaus toisi lisää venäläisiä turisteja Suomeen ja loisi 12 000 uutta työpaikkaa.
Miten sitten ongelmapainotteiset kirjoitukset Venäjästä avaavat suomalaisille naapurimaata, auttavat ymmärtämään poliitikkojen ja liikemiesten pyrkimyksiä tukea kiinnostusta venäjänkieleen ja kulttuuriin, joita ilman on vaikea ylläpitää suhteita, nostaa Suomen taloutta ja hyvinvointia?
Eteläkarjalaisista viisumivapautta vastustaa 91 prosenttia. Kymenlaaksossa vastustajia on 65 prosenttia väestöstä ja Pohjois-Karjalassa yli puolet. Eihän tuloksilla ole mitään tekemistä median luomiin kuviin Venäjästä, eihän?
Kun yritin googlata ”Onko Venäjällä jotain positiivista”, ensimmäisenä minulle tarjottiin Taloussanomien juttua ”Työttömyys kasvussa Venäjällä” (vuodelta 2008). Sen alta löytyi kuvaava kommentti: ”Vai onko Venäjällä ollut kaikki nämä vuodet jotakin ”salaista” teollisuustuotantoa mitä kukaan ei ole vain koskaan huomannut? Vai mistä ihmeen teollisuustuotannosta tässä oikein on kysymys?”.
Ne, jotka matkustavat Pietariin ja Moskovaan kertovat valtavista muutoksista. Ne jotka uskaltavat lähteä Venäjälle – siis virallisen ja kulttuurisen pääkaupungin ulkopuolelle – hämmästelevät kehitystä jota on vaikea ohittaa. Tietysti kaupunkeja on erilaisia, mutta mikään ei muutu hetkessä eikä edes kahdessakymmenessä vuodessa.
Äitini oli ystävättärien kanssa Volgan risteilyllä, Nižni Novgorodista Donin Rostoviin. Uskallanko esittää täällä, minkälaisen vaikutuksen Venäjän kaupan rautanaisiin tekivät lähtökaupunki, Kazan ja Tšeboksary? Kukin heistä on työelämänsä aikana matkustanut Venäjällä hyvin paljon, jotkut ovat asuneetkin siellä useita vuosia, joten perspektiiviä riittää, samoin kriittisyyttä ja kykyä nähdä turistioppaiden esittämien nähtävyyksien lisäksi erilaisia yksityiskohtia. Ja tietysti kielitaito auttaa tutustumaan maahan syvällisemmin, vaikka kyseessä olikin lyhyt käynti eri kaupungeissa.
No, ehkä on parempi, jos jätän väliin äidin kertomukset, vaikka päätin yrittää itse käydä siellä ja nähdä, kuinka muualla Venäjällä eletään. Omakohtaiset kokemukset kuten tiedetään saattavat olla erilaisia. Sen takia suosittelisinkin matkustamista kaikille muille.
Kirjoittaja on Spektr–lehden päätoimittaja.
uutiskirje 