Jumalan teatterissa pökäleitä heitellyt Jari Halonen on saamassa ikuisuushankkeensa, Kalevala-elokuvan, marraskuussa valkokankaille. Trailerista päätellen paatos on vielä raskaampaa kuin Aleksis Kiven elämässä, sillä myyttinen aihe vaatii salamyhkäistä tunnelmaa.
Louhi kuiskii trailerissa uuden ajan koittoa, mikä tuo mieleen hippien Vesimiehen ajan, New Agen ja hengen voiton materiasta. Kuljen valoon, kuljen aurinkoon, nyt uuden aikakauden näyttää Aquarius!
Elokuva Aleksis Kivestä vei seitsemän vuotta. Halonen hinkkasi kirjailijan kilpeä niin kauan, että makutuomariksi valittu Pihtiputaan mummokin käsitti, millaisesta nerosta on kyse.
Kivi ja Ahlqvist olivat molemmat suomalaisuusintoilijoita, mutta heidän käsityksensä hyvästä kielestä menivät täysin ristiin.
Jos mummo elokuvan madellessa torkahti, loppukohtauksessa hän säpsähti pauhaavaan Finlandiaan ja ehti huomata, kuinka kuolleista herännyt Kivi seisoi vuoren harjanteella katsahdellen koilliseen ja nähden siellä nummen sinertävän, honkametsän kaukaisen.
Kliseiden myötä kävi selväksi, etteivät Suomen historiaa muovanneet valtiomiehet eivätkä sotilaat, vaan kaikki itsenäisyydestä alkaen on Kiven ansiota. Kivi oli punaposkinen metsänpoika ja juhlittu sankari, mutta ruotsinkielinen sivistyneistö teki hänestä juoppohullun kärsijän.
Ruotsalaiseliitti on ryöstänyt Halosen mielestä sekä suuren Kiven että loisteliaan menneisyytemme. Aukko on täytetty sepitelmillä, joista valheellisin on Kalevala.
Näin Aleksis Kiven rääppiäispäivänä on aiheellista pohtia, mikä August Ahlqvistiä oikein vaivasi. Seitsemän veljestä julkaistiin keväällä 1870, ja heti mies teilasi romaanin kolmessa eri arvostelussa. Suomen kansa on rangaissut Ahlqvistiä inholla, joka väljähtyi vasta, kun Matti Rossista saatiin uudempi uhri.
Ahlqvist oli katkera riitapukari ja alkoholin suurkuluttaja, paremminkin yks perkele kuin yks enkeli, mutta hänellä oli siihen myös syynsä. Vähän ennen Seitsemän veljeksen ilmestymistä Ahlqvist koki kaksi ankaraa menetystä: tulirokko surmasi kaikki hänen lapsensa ja ventovieras anasti hänen isänsä henkisen ja aineellisen perinnön.
Kivi ja Ahlqvist olivat molemmat suomalaisuusintoilijoita, mutta heidän käsityksensä hyvästä kielestä menivät täysin ristiin.
Savolaisena lehtolapsena Ahlqvist oli kuullut riittävästi rivoja puheita ja kompensoinut ne tieteellisellä karriäärillään, mutta Seitsemässä veljeksessä roskasakin karkeudet singottiin taas hänen silmilleen ja nostettiin kuin mieltä vailla kirjakielen kaanoniin.
Missä kuopiolainen piikatyttö Mari Ahlqvist ja aatelisnuorukainen Johan Mauritz Nordenstam toisensa kohtasivat? Haapaniemen kadettikoulun nurkalla heidän tiensä olisivat voineet leikata, mutta Ahlqvistin itämisen aikaan Nordenstamin olisi pitänyt olla jo Venäjän armeijassa.
Nordenstam ei vienyt Maria vihille eikä sitä tehnyt kuopiolaistuomari Karl Stenius, jolle Mari synnytti kaksi poikaa. Herrojen kanssa marjaan lähtenyt Mari ei päässyt elämässä sen pidemmälle kuin hänen aviottomaksi jäänyt äitimuorinsa.
Ahlqvistiä äidin hylkiminen loukkasi ja parikymppisenä hän kirjoitti: ”Mieleni käy surulliseksi kun ajattelen kuinka väärin maailma on Äitiä kohdellut. Minä suutun ja puren hampaitani: odottakaa, te kyykäärmeen sikiöt, kerran vielä kostan Teille.”
Äiti kuoli Pälkjärven Iljalassa loisena, isän ura taas eteni kuin kantoraketti. Isyytensä Nordenstam tunnusti ja hoiti mukisematta elatusmaksunsa.
Nordenstamista tuli Suomen ”pääministeri”, yliopiston sijaiskansleri, Uudenmaan kuvernööri, virkaa tekevä kenraalikuvernööri, jalkaväenkenraali, sensuuripomo, vapaaherra ja maamarsalkka. Tuskin kellään oli 1800-luvun Suomessa yhtä paljon vaikutusvaltaa.
Ahlqvistin kaksi sisarpuolta lähetettiin keisarinnan hovineideiksi Pietariin. Siskoksista Anna Nordenstam avioitui Sinebrychoffin vauraaseen olutsukuun, kun taas Sofia Nordenstam hummasi Mannerheimin hunsvotti-isän kanssa ympäri Eurooppaa.
Miespuolinen perillinen Nordenstamilta kuitenkin puuttui. Suomen kielen professoriksi edennyt Ahlqvist oli sopivasti tyrkyllä, mutta isä syrjäytti hänet ja adoptoi Herman Standertskjöldin, etäisen sukulaisen, joka sai mammonan kylkiäisenä vapaaherran tittelin.
Helsingissä ottopojan maille kaavoitettiin Hermanni, Toukola ja Vallilla, mutta Vesilahdella häntä ei hyvällä muisteta. Alkuvuodesta 1907 ottopoika hääti Laukon lakkoilevat torpparit ja määräsi ikkunat ja uunitkin rikottaviksi, etteivät asukkaat voisi torppiinsa enää palata.
Jos Ahlqvist oli hankala, hänet syrjäyttänyt ottopoika oli alustalaisia kohtaan kuin tunnoton lahjoitusmaaisäntä. Kun torpparit kulkivat kartanon ohi taksvärkkiin, heidän oli otettava lakki pois päästä – riippumatta siitä, särpikö herrasväki verannalla punssia vai ei.
Kalevalaisten runojen alkukodista on kinattu näihin päiviin saakka. Ahlqvist oli kerännyt runoja Ilomantsista ja Korpiselästä, joten hän asettui tiukasti Karjalan kannalle.
Läntistä syntyä puolustivat saksalaistaustaiset Julius ja Kaarle Krohn, joille Kalevala oli historiallinen kertomus Suomen linnanpäälliköistä, Viron paroneista ja Skandinavian kuninkaista.
Marxilainen intelligentsija luotti Karjalaan, mutta Yrjö Sirolan mielestä Elias Lönnrotin pikkuporvarilliset luokkanäkemykset olivat turmelleet alkuperäisaineiston. Kalevalalla oli myös ikävät taloudelliset seuraukset, sillä sen maine veti ulkomaista pääomaa Suomen markkinoille.
Mutta miksi Kalevalassa tai kansanrunoissa ei puhuta Halosen silmiin kajastavasta kultakaudesta? Syyllinen on Lönnrot, joka juotti ukkoja niin, etteivät nämä pystyneet kännipäissään oikeita runoja muistamaan.
Tutkitut tosiasiat Halonen sivuuttaa ja tieteelle hän viittaa kintaalla. Pihtiputaan mummon tavoin populistiohjaaja uskoo, että Suomella on maailman uljain ja urhein menneisyys ja sen lisäksi tarusto, jonka rinnalla germaanien jumalhämärät ja yössä ratsastavat valkyriat ovat lastenloruja.
Nationalistissa suuruusharhoissaan Halonen halveksii kaikkia, joilla sattuu olemaan ruotsinkielinen sukunimi. Lönnrotin Elias on hänelle samanlainen hurri kuin Vaahteramäen Eemeli, Emil i Lönneberga.
Aleksis Kiven oikea sukunimi oli muuten Stenvall ja rippikirjan mukaan hänen kraatari-isänsä äidinkieli oli ruotsi.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
