Helsingin kirjamessuilla levisi tieto, että Otavan johto oli määrännyt poistettavaksi kustantamon osastolla tarjolla olleet Suomen Kuvalehdet. Lehden kannessa kirja roikkui vessapaperitelineestä, ja teksti kuulutti: TYHJÄÄ TEKSTIÄ. Miten suomalaisesta kaunokirjallisuudesta tuli tasapaksua?
Tapasin messuilla kirjallisuuteen perehtyneen henkilön, jonka mielestä kannen lisäksi myös juttu on törkeä, kirjallisuutta ja kirjailijoita panetteleva. Tapasin toisenkin kirjallisuuteen perehtyneen henkilön, jonka mielestä kansi oli hölmö, mutta juttu kriittisyydessään ihan asiallinen.
Sain lehden käsiini vasta kotona. Totta: kansi on tyhmä ja kuvanakin kehno. Riitta Kylänpään kirjoittama juttu, johon keskustelijoiksi ja haastateltaviksi oli koottu kirjallisen maailman terävintä kärkeä, on sen sijaan asiallinen ja tärkeä. Kirjailija Tommi Melender, kriitikko Putte Wilhelmsson, kääntäjä-kirjailija Stefan Moster, kriitikko Pekka Tarkka, professori Lea Rojola ja kustantaja Harri Haanpää etsivät syitä siihen, miksi kotimainen proosa on tasapaksua eikä innosta. Kaikki tietävät, että kilteimmästä päästä kirjallisuusihmisiä nämä henkilöt eivät ole.
Suhteessa julkisuuteen kirjailija on aika keinottomassa asemassa. Avainasemassa on media. Tiedotusvälineissä ratkaistaan se, kuka saa julkisuutta ja millä keinoilla.
Mutta ovatko he väärässä nostaessaan esille ilmiöitä, jotka ovat tuttuja jokaiselle kirjallisuuteen hartaasti omistautuvalle lukijallekin?
Jutussa käsiteltiin erityisesti romaania.
”Kotimaista proosaa pitää hymistellä, ei kritikoida, sillä kritiikki kilpistyy torjunnan muuriin.” (Melender).
”Nykyromaanista puuttuu älyä ja analyysia, yllätyksiä ja oivalluksia.” (Moster).
”Kirjallisuus ei enää ole sellainen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä kuin 60-luvulla.” (Tarkka).
”Taide ja kulttuuri eivät enää ole yhteisiä asioita vaan yksityisiä projekteja.” (Wilhelmsson).
”Hyvät romaanit hukkuvat joutavanpäiväisen alle.” (Rojola).
”Valtavat nimikemäärät vaikuttavat jo kirjallisuuden laatuun.” (Haanpää).
”Kirjoista puuttuu näkemystä, analyysi ja kyky nähdä asioiden taakse.” (Rojola).
”Suuri osa kirjallisuutta on tv-sarjaa romaanin sivuilla.” (Melender).
”Sellaista vaikutelmaa, että kirjailija tutkisi maailmaa, tai edes kielen maailmaa, syntyy harvoin.” (Wilhelmsson).
”Kirjallisuudesta on tullut liian siistiä ja keskiluokkaista.” (Haanpää).
”Kirjailijan on rakastettava lukijaa, mutta lukijalta on myös vaadittava, eikä syötettävä hänelle nautintoa lusikalla. Se, keitä kirjailijoita media nostaa julkisuudessa esiin, perustuu yhä useammin muihin kuin kirjallisiin ansioihin.”
”Kirjailijan kiusaus sortua suoltamaan kaupallisesti menestyviä, mutta yhdentekeviä kirjoja, on suuri. Moni kirjailija suunnittelee julkisuuskuvansa ennen kuin on julkaissut ainuttakaan kirjaa. Mediajulkisuus vääristää kirjallisuuden kuvaa, ja kirjailijoista on tullut elämys- ja viihdekulttuurin sisällöntuottajia, markkinapellejä.”
”Kirjallisuuskritiikki on näivettynyt rutiinisuorituksiksi. Lehtien kulttuurisivuja tuotetaan ihmisille, jotka eivät lue kulttuurisivuja. Hyvien kritiikkien sijaan on keskitytty seuraamaan kirjailijoiden kaupallista menestystä.”
Nämä ovat ajatuksia SK:ssa esiintyneiden asiantuntijoiden terävistä päistä.
On kuitenkin korostettava, että jutussa löydetään huomattava määrä myös hyviä, jopa loistavia suomalaisia kirjailijoita. Osa heistä on tuttuja laajoille kansalaispiireille, osan teokset eivät ole myyntimenestyksiä eivätkä ne siksi saa ansaitsemaansa huomiota.
Itse asiassa jutussa ei esitetä mitään uutta. Samat asiat ovat puhuttaneet myös kirjailijoita vuosikausia. Kun kirjallista kenttää tarkastelee Suomen Kirjailijaliitosta, näkee, että ammatilla on edelleen hurja vetovoima. Kirja on nykyään helppo saada julkisuuteen, jos ei varsinaisen kustantajan kautta, sitten niin sanotun palvelukustantajan valmistamana tai omakustanteena.
Usein tuntuu kuitenkin siltä, että monen innokkaan aloittelijan kunnianhimo suuntautuu enemmän ammatin statukseen ja julkisuuteen kuin kirjoittamiseen. Onko kirjailijan ammatista tulossa julkkisammatti juontajien, tv-kokkien, viihdetähtien ja muiden julkkisammattien joukkoon?
Myös Helsingin kirjamessuilla sivuttiin näitä teemoja. Hesarin järjestämä keskustelu 2000-luvun kirjallisuudesta käytiin messuille sopivan sisäsiististi, mutta kyllä sielläkin muun muassa kirjailijan julkkisrooli, dekkaribuumi ja viihteellistyminen tulivat esille. Itse keskustelin kirjailijan ammatti-identiteetistä Virpi Hämeen-Anttilan ja Heidi Köngäksen kanssa Takauma-lavalla. Molempien puheessa korostui kirjailijan rooli sanataiteen tekijänä, jonka kunnianhimo kohdistuu ennen kaikkea aiheen tutkimiseen ja kieleen.
Suhteessa julkisuuteen kirjailija on aika keinottomassa asemassa. Avainasemassa on media. Tiedotusvälineissä ratkaistaan se, kuka saa julkisuutta ja millä keinoilla. Toimituksissa valitaan uutisarvoiset asiat, kritikoitavat kirjat, haastateltavat kirjailijat ja haastattelujen painopisteet.
Kirjailijan henkilö kiinnostaa mediaa enemmän kuin kirjallisuuden laatu ja sisältö. Kirjailijan rahat syynätään tarkasti. Yksityiselämän sensaatiot ovat poikaa. Lehdet ovat järki järjestään vähentäneet kritiikkien määrää, myös kirjallisuuden tasosta huolestunut Suomen Kuvalehti.
Nämä ovat asioita, joille kirjailija ei mahda mitään, mutta media mahtaa kaiken. Silti media ei tunnu kantavan vastuutaan, vaan vetäytyy tekopyhästi neutraalin tarkkailijan ja raportoijan rooliin.
Anja Snellman julkaisi vuosi sitten romaanin Ivana B., joka on rankka satiiri tämän päivän kirjallisesta maailmasta. Ivana B. ei ole julkaissut yhtään kirjaa, mutta esiintyy blogissaan kirjailijana. Ivana B:lle tärkeintä on julkisuus. Kirjallisuudesta hän ei tiedä mitään, mutta mediapelin hän osaa.
Satiirin kärki osoittaa terävimpänä mediaan, joka lankeaa loveen Ivana B:n temppujen edessä. Siksi kai kirja ei mediajulkisuudessa herättänyt niin suurta huomiota kuin se olisi ansainnut.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
