Aki Kaurismäen elokuvassa Laitakaupungin valot (2006) liikutaan perusasioiden äärellä. Naispääosan Maria Järvenhelmi kiteytti aikoinaan eräässä haastattelussa sen, missä mennään: Kaurismäen elokuvat ovat toisaalta hyvin suomalaisia, samalla kuitenkin tekijänsä syvästi persoonallisia luomuksia, eivät realistisen suomalaisia. Tuskinpa ulkomaalainen katsojakaan menee siihen halpaan, että kuvittelee Aki Kaurismäki -filmin olevan yksi yhteen -suhteessa meikäläiseen arkitodellisuuteen.
Janne Hyytiäinen on vartija Koistinen, jota karskit konnat käyttävät häikäilemättä hyväksi. Joukon johtaja on Ilkka Koivulan karismaattisesti esittämänä kuin kaiken ympärillään vainuava iskuvalmis dobermanni. Maria Järvenhelmi on houkutuslintu ja Maria Heiskanen grillikioskin tyttö, joka välittää ja jaksaa odottaa.
Vaikka Koistinen lyödään toistuvasti luvunottoon, hänessä on Buster Keatonin mykkäfilmien antisankareille tyypillistä peräänantamattomuutta. Miehen mitta on hänen kunniansa tahrattomuudessa, tosin leffan pääkonna näkee asian romanttisena hölmöytenä.
Laitakaupungin valot on Kaurismäen niin sanotun työläistrilogian päätösfilmi. Se muistuttaa edeltäjiään Kauas pilvet karkaavat (1996) ja Mies vailla menneisyyttä (2002) kouriintuntuvammin siitä, miten läheltä toisiaan koominen ja traaginen voivat koukata.
Aki Kaurismäen minimalistisen pelkistetyssä maailmassa perinne on arvossaan. Tämä koskee niin automalleja kuin musiikkiraitaakin, joka on monipuolisuudessaan erinomainen.
Myös hyviä käytöstapoja vaalitaan: Koistinen jopa kumartaa, kun saa työpaikan tiskaajana. Vastaavasti työpaikkakiusaamisen osalta isketään pöytään armoitettu klassikko, naisissa käynnin magiikkaan liittyvä pottuilu. Sen viljelystä vastaa Antti Reini.
Näyttelijäkaarti vilisee pienimpiä rooleja myöten tuttuja kasvoja. Kati Outinen vilkuilee kaupan kassana Kansan Uutisten rikoslööppiä (luitte aivan oikein), Tommi Korpela luennoi liikesalaisuuksista ja Svante Korkiakoski on säälimättömän suorapuheinen pankinjohtaja.
Laitakaupungin valot. TV1 sunnuntaina klo 21.05