Neuvostoliittoon kadonnut Viipurin kirjasto ei ollut Alvar Aallon mielestä enää arkkitehtuuria. Raihnaisenakin kirjasto pyöri täysillä, mutta sillä ei ollut Aallolle merkitystä. Hänen ajattelussaan muoto ja tehtävä, seinät ja sisältö voitiin erottaa toisistaan.
Artikkelikokoelmassa Muistin kaupunki (SKS 2013) dosentti Anja Kervanto Nevanlinna suhtautuu kirjastoremonttiin pitkin hampain: ”Mutta keiden muistoja suomalaiset pyrkivät restaurointiprojektillaan vieraan valtion alueella säilyttämään? Haluavatko he rakentaa muistomerkkiä suomalaisille ja 1930-luvun viipurilaisille vaiko kansainväliselle arkkitehtiyhteisölle?”
Viipurin kirjasto on läntisen maailman silmissä Suomen arkkitehtuurin lippulaiva ja kirkkain helmi. Monesti se on myös ainut rakennus, joka maastamme jaksetaan muistaa.
Totta kai Aalto näki, miten huonosti sokeripala ja sipulikupolit sopivat yhteen, mutta Toscanan valkealla marmorilla hän manifestoi lännen voittoa Bysantin itäisestä pimeydestä.
Erikoiseksi tilanteen tekee se, että vuonna 1935 valmistunut kirjasto palveli suomalaisia vain neljä rauhan vuotta ja pari jatkosodan poikkeusvuotta. Venäläisten hallussa kirjasto on ollut seitsemän vuosikymmentä.
Heti talvisodan jälkeen kirjaston arvokkaimmat kirjat ja hienoimmat kartat vietiin Leningradiin ja Petroskoihin ja tavallinen materiaali kipattiin varastoihin, joista suurin oli Pyöreä torni. Tilalle tuotiin klassikkoja ja poliittista valistuskirjallisuutta.
Jatkosodan alussa venäläiset teokset raivattiin vuorostaan pois ja kirjastonhoitajat säntäsivät kadonneen aarteen metsästykseen. Melkoinen osa suomalaisaineistosta saatiinkin takaisin, mutta kun Viipuri toisen kerran menetettiin, työ valui hukkaan.
Viipurin modernia kirjastoa vastustettiin kiivaasti, joten sen esihistoriasta tuli pitkä. Suomalainen käyttöhistoria jäi kuitenkin niin lyhyeksi, ettei rakennuksella ole muistelmissa sijaa.
Otetaan vertailukohdaksi Kiasma, vuonna 1998 avattu nykytaiteen museo. Jos esimerkiksi Ruotsi olisi vallannut vuonna 2002 Suomen, harva helsinkiläinen olisi nimenomaan Kiasmaa kaivannut.
Venäläiset arkkitehdit ovat kirjaston remontista haltioissaan, ja myös naapuri, Viipurin tuomiokirkko, haluttaisiin nostaa tomusta ja tuhkasta. Eduard Dippelin piirtämä tuomiokirkko ei ollut liioin ikivanha, mutta neljän vuosikymmenen kuluessa viipurilaiset tottuivat siihen, kuten helsinkiläiset ovat tottuneet Temppeliaukion kirkkoon.
Aaltoa tuomiokirkon raskas uusgotiikka kauhistutti eikä hän tehnyt sen suuntaan ainuttakaan myönnytystä. Pikemminkin Aalto haki konfliktia sijoittamalla massiivisen tiilikirkon kupeelle hätkähdyttävän vaaleaa ja matalaa funkista.
Sama asetelma toistui Helsingin Katajanokalla. Viipurin tuomiokirkon tilalla oli nyt Uspenskin katedraali ja kirjaston tilalla Enson pääkonttori. Totta kai Aalto näki, miten huonosti sokeripala ja sipulikupolit sopivat yhteen, mutta Toscanan valkealla marmorilla hän manifestoi lännen voittoa Bysantin itäisestä pimeydestä.
Viipurissa toraisaa yhteiseloa kesti talvisotaan saakka, jolloin pommit repivät tuomiokirkosta koko yläosan, mutta säästivät kirjaston. Lopullinen rauha Torkkelinpuistoon palasi, kun kirkon rauniot 1950-luvulla purettiin.
Kervanto Nevanlinnan mukaan rakennusta ei pitäisi ajatella valmisteluprosessin päätepisteenä, vaan rakennuksen oma historia, sen elämäkerta, olisi otettava myös huomioon.
Hyvinkään parantolan ensimmäinen päärakennus, sininen pitsihuvila, täytti syksyllä 1996 sata vuotta, mikä viritti toivon sen pikaisesta purkamisesta. Asiantuntijat säikähtivät ja vakuuttivat, että rakennus näytti aivan samalta kuin vanhoissa valokuvissa. Edes huonejärjestys ei ollut järin paljon muuttunut.
Purkukiivailijat tarttuivat riemastuneina huonejärjestykseen ja satuloivat siitä keppihevosensa. Koska huonejärjestystä oli menty sorkkimaan, hökkelin arkkitehtonisesta arvosta oli turha puhua.
Päärakennus oli tärkeä parantola-arkkitehtuurin ja Magnus Schjerfbeckin tuotannon kannalta, mutta kun punaiset tekivät rakennuksesta sairaalan, valkoiset tukikohdan, Saksan vuoristoprikaati esikunnan ja Invalidisäätiö jälleen sairaalan, jokainen käänne turmeli alkuperäistä merkitystä.
Taivaallisen sininen huvila oli kestänyt aatelisten oikut, emigranttien kyyneleet ja venäläisten pommitukset – samalla kun Lars Sonckin kiviparantola roihusi vieressä tulimerenä. Suojelun ansaitsi kuitenkin vain neitsyytensä säilyttänyt rakennus, jonka huonejärjestys oli immenkalvon tavoin koskematon.
Riihimäellä taisteltiin vuosia vanhan linja-autoaseman puolesta, kunnes tänä syksynä varmistui, ettei rakennusta ainakaan pureta. Kohtalokas kaavapäätös osoittautui lainvastaiseksi, sillä kaupunki ei ollut aseman kulttuurihistoriallisia arvoja riittävästi selvittänyt.
Puolustajien katse on porautunut aseman valmistumisvuoteen 1955, mutta myöhemmät vuosikymmenet on aika tavalla sivuutettu. Kukaan ei ole kartoittanut matkalaisten, kuljettajien, rahastajien tai liikkeenharjoittajien muistoja, vaikka juuri ne ovat aseman todellista kulttuurihistoriaa.
Aseman merkitys ei ole vain virtaviivaisissa seinissä, jotka keltanokkainen kauppalanarkkitehti Martti Jaatinen suunnitteli, vaan ennen muuta se on riihimäkeläisten kollektiivisessa muistissa.
Kouvolan linja-autoasema oli Riihimäen asemaa ainoastaan neljä vuotta vanhempi, joten tunnelmat olivat varmasti samankaltaiset. Hannele Lehtisen selvityksen mukaan Kouvolan linja-autoasemalla toimivat viime vaiheissa seuraavat liikeyritykset:
Matkahuolto, Matkaravintola, Rautakirja, kukkakioski, makeisbaari, Myyryläisen kello, Olkun leipä, Sokun lelu, Sokun kemikalia, Ympäristön leipä, Karjakunnan liha, Radio-Pyörä, keilahalli, biljardihuone, Kauppakerho (Red Car), Jalkinekorjaamo Kurtti sekä Öhmanin Sauna ja Hieromalaitos.
Oi sentään. Nuoruuden muistot nousevat kuin kevättulva mieleeni. Makeisbaarin tahmeat Siestat! Olkun imelät perunaleivokset! Red Carin helmeilevät Bordeaux blancit!
Kouvolan linja-autoasema purettiin syksyllä 1974, kun rakentamisesta oli kulunut 23 vuotta. SYP pystytti tilalle matalan, likaisenharmaan elementtiparakin, johon asettui Stockmann. Kuudessa vuodessa Stockmann kyllästyi mietä ja sietä sössöttävään rahvaaseen, pakkasi parfyyminsa ja häipyi kuin pieru Saharaan.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
