EU-johtajien huomio on viime vuosina ollut lähes kokonaan kiinni eurokriisissä. Siksi yhteisen puolustuspolitiikan kehittäminen on jäänyt taka-alalle. Tilannetta yritettiin korjata viime joulukuun EU:n huippukokouksessa, jossa jäsenmaat sopivat Nato-yhteensopivan puolustuspolitiikan tiivistämisestä, yhteisistä suorituskyvyistä ja asemarkkinoiden avaamisesta.
Virallinen historiankirjoitus Euroopan unionissa tietää kertoa, että EU perustettiin aikanaan rauhanjärjestöksi. Sen edeltäjän Euroopan hiili- ja teräsyhteisön tehtävä oli sitoa aiemmin keskenään sotineet maat – erityisesti Saksa ja Ranska – taloudellisesti yhteen niin, että sodat niiden välillä kävisivät mahdottomiksi.
Tämän jo unissammekin osaamamme rauhanpropaganda on ollut myös jonkinlainen viimeinen valttikortti suomalaisessa EU-keskustelussa. Jokaisen poikkipuolisen sanan EU:sta on voinut kuitata kysymällä, mitä maksaa tunti rauhaa.
Näinkö Suomea nyt viedään osaksi Naton sotilaallisia ja poliittisia rakenteita EU:n takaoven kautta?
Argumentin pohja kuitenkin murenee. Viime vuosina EU on voimakkaasti tiivistänyt puolustuspoliittista yhteistyötä, pystyttänyt uusia militaristisia rakenteita ja kehottanut jäsenmaita ryhtymään yhteisiin asehankintoihin. Rauhan pulmunen tahtoo sotahaukaksi.
Vaikka unionin sisällä vallitseekin rauha, on EU ulkoistamassa tulevia sotia kriisinhallinnan nimissä oman alueensa ulkopuolelle, usein suurten jäsenmaiden entisiin siirtomaihin.
Konflikteja ei ole löytynyt
Vaikka EU:lla on on kasvavaa sotilaallista kunnianhimoa, sillä on myös ongelma. EU kärsii jonkinlaisesta sotatoimivajeesta, sillä puolustusyhteistyölle sopivia konflikteja ei ole maailmalta juuri löytynyt.
EU:lle perustettiin vuonna 2005 suurin odotuksin taistelujoukot, joista Suomi osallistuu kahteen, yhteen Hollannin rinnalla ja toiseen yhdessä Viron, Latvian, Liettuan, Irlannin ja unionin ulkopuolisen Norjan kanssa. Toimivaltuuksia niillä olisi humanitaarisin tehtäviin, rauhanturvaamiseen ja jopa rauhaan pakottamiseen eli kovaan sodankäyntiin.
Toistaiseksi taistelujoukkoja ei ole käytetty kertaakaan. Kun on asetettu sotajoukot valmiuteen, pitäisi niitä luonnollisesti päästä testaamaan kentällä.
Tai sitten EU ei ole osannut järjestää kriisejä. Juuri sotilaallisten konfliktien järjestämisessä EU:lla onkin vielä suorituskykypuutteita. Tässä suhteessa oppia pitäisi hakea Natolta ja sen johtovaltiolta Yhdysvalloilta, joka on kyennyt pitämään asevoimansa jatkuvasti työllistettyinä eri puolille maailmaa suuntautuneissa vapauden ja demokratian vientihankkeissa.
Toinen ongelma on taloudellinen. Viime vuodet EU-maat ovat rämpineet finanssikeinottelijoiden käynnistämässä – ja yhteisvaluutta euron syventämässä – talouskriisissä. Siksi puolustuspolitiikan kehittämiselle ei ole juuri löytynyt aikaa. Samalla puolustusbudjetteja on leikattu eri puolilla Eurooppaa.
Tilannetta yritettiinkin korjata viime vuoden lopulla pidetyssä EU:n huippukokouksessa, jonka pääteema oli turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Tavoitteeksi asetettiin turvallisuuspolitiikan tehokkuuden, näkyvyyden ja vaikuttavuuden lisääminen, suorituskykyjen kehittämisen ja Euroopan (siis EU:n) puolustusteollisuuden vahvistaminen.
Samalla EU patistaa jäsenmaita yhteisiin varusteluhankkeisiin. Niihin kuuluvat erityisesti miehittämättömät ilma-alukset, ilmatankkauskyky, satelliittiviestintä ja kyberpuolustus.
Natoon EU:n takaovesta?
Sotilaallisesti liittoumattoman maan näkökulmasta puolustusyhteistyöhön liittyy isoja ongelmia, vaikka keksintönä se ei ole uusi.
Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka upotettiin EU:n rakenteisiin viimeistään Lissabonin sopimuksessa, joka astui voimaan vuonna 2009. Sopimuksen mukaan EU-maat sitoutuvat asteittain ”parantamaan sotilaallisia voimavarojaan”. Kaikkia kansallisia lakeja korkeammalla tasolla siis säädetään, että varusteluun on panostettava aina vain enemmän.
Lisäksi Lissabonin sopimuksessa on lausekkeet jäsenmaiden keskinäisestä yhteisvastuusta ja avunannosta. Yhteisvastuulausekkeen mukaan EU käyttää kaikkia keinoja – mukaan lukien jäsenmaiden sotilasvoima – jos joku maista joutuu terrori-iskun tai suuronnettomuuden kohteeksi.
Avunantolauseke puolestaan velvoittaa jäsenmaat antamaan apua ”kaikin käytettävissä olevin keinoin”, jos yhteen jäsenmaahan hyökätään aseellisesti.
Jonkinlaiseksi liittoumattomien maiden turvaksi samaan pykälään kirjattiin, että tämä ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Silti sopimuksesta on tulossa Suomelle uusia, liittoumattomalle maalla outoja velvoitteita.
Eduskunnan vuonna 2013 hyväksymässä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa sanotaan avunantolausekkeesta, että Suomi kehittää omia valmiuksiaan (sotilaallisen) avun antamiseen ja vastaanottamiseen. Lisäksi tämän hallituskauden aikana selvitetään, miten lainsäädäntöä pitää asian suhteen muuttaa.
Unionin tasolla Suomi puolestaan tahtoo edistää EU:n puolustuspolitiikan kehittämistä, jotta ”syntyy yhteistoimintakykyä sotilaallisen avun vastaanottamiseen ja antamiseen”.
Miten tämä sopii sotilaallisesti liittoumattomalle maalle? Missä tilanteessa Suomi haluaisi ottaa vastaan sotilaallista apua ja ketä vastaan? Entä milloin ja kenelle Suomi antaisi sotilaallista apua aseellisessa hyökkäyksessä ja miksi?
EU-maiden valtaosa kuuluu myös Natoon. Siksi EU:llekaan ei kaavailla erillistä, Natosta irrallaan olevaa puolustusta. Kuten EU:n huippukokous viime joulukuussa päätti: ”yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kehitetään edelleen täysin Natoa täydentävästi”.
Näinkö Suomea nyt viedään osaksi Naton sotilaallisia ja poliittisia rakenteita EU:n takaoven kautta?
Uskottava puolustus vaatii aina jonkin verran myös uskottavaa vihollista. Sellainen puuttuu ainakin sotilaallisesti liittoumattomalta Suomelta.
Juuri Vasemmistoliiton pitäisi kevään eurovaalien alla haastaa EU:n kehittyminen kohti puolustusliittoa.
Kirjoittaja on Vantaan kaupunginvaltuutettu ja Uudenmaan Vasemmistoliiton puheenjohtaja.
uutiskirje 
