Sotši tuli tutuksi suomalaisille 1960-luvulla, kun matkatoimistot alkoivat välittää neuvostoliittolaisen Inturistin seuramatkoja Mustanmeren rannoille. Aurinkomatkailun suosio oli kasvamassa yleisemminkin, mutta Sotši herätti kiinnostusta myös muista syistä. Koulukirjoissa oli nähty kuvia mahtavista Kaukasus-vuorista ja kaunokirjallisuus oli nostattanut kaukokaipuuta. Sotši oli eksoottinen matkakohde, jonne suomalaiset konttoristit, kirjaltajat ja pienviljelijät pystyivät matkustamaan edullisesti.
Sotšiin suunnanneet suomalaiset olivat pääasiassa tavallisia lomailijoita ja kylpylävieraita. Aatteellisten järjestöjen opintomatkat Neuvostoliittoon suuntautuivat yleensä suurimpiin kaupunkeihin ja pidemmille kiertomatkoille.
Museoviraston muistitietokyselyyn vuonna 1981 vastanneet Sotšin-lomailijat kuvailivat huomattavasti vähemmän neuvostoyhteiskunnan erityispiirteitä kuin muualla maassa matkailleet. 1960- ja 1970-lukujen tavallisille suomalaisille lomamatka eksoottisiin maisemiin oli elämys, josta riitti onnellisia muistoja.
Sotši olikin ennen kaikkea neuvostokansalaisille rakennettu lomakohde.
Sotšin-matkailijat kertoivat viehättyneensä hienoista vuoristomaisemista, tummista etelän öistä ja Mustanmeren aalloista. Bussiretket henkeäsalpaavan kiemuraisilla vuoristoteillä olivat erityisesti jääneet mieleen. Upeissa maisemissa nautittiin lounasta ja teesovhooseilla sai itse kokeilla teen poimintaa.
Jotkut seuramatkalaiset uskaltautuivat rohkeasti omille teilleen. Esimerkiksi eräs mies Oulun seudulta livahti pysähdyksen aikana vuoren rinteelle paimentolaisen asumukseen ja koki vaikuttuneena nähneensä aitoa vuoristoelämää.
Etelänmatkojen tunnelmista huolimatta oltiin Neuvostoliitossa. Sotšissakin paikalliset kyselivät ostettavaa, miliisi valvoi ja kameroista tuhottiin filmejä. Eräs suomalainen eläkeläisrouva koki elämänsä järkytyksen Jaltalla. Hän oli antanut kadulla sukkahousupaketteja ”maatuskoille”, paikallisille naisille, jotka olivat pysähtyneet ihailemaan hänen virkattua huiviaan. Äkkiä molemmilla puolilla oli miliisi ja kielitaidoton rouva joutui yöksi putkaan. Aviomies hotellissa oli varmasti sokissa.
Sotšia kehuttiin kauniiksi kaupungiksi puistoineen ja kukkaistutuksineen. Siellä oli myös kansainvälinen tunnelma. Suomalaisten uimakavereina oli armenialaisia ja bulgarialaisia ja rannalla pelattiin lentopalloa maajoukkueittain.
Sotši olikin ennen kaikkea neuvostokansalaisille rakennettu lomakohde. 1960-luvun Neuvostoliitossa alettiin kiinnittää huomiota kansalaisten tyytyväisyyteen ja kulutusyhteiskunnan kehittämiseen. Turismiin investoitiin ja miljoonat neuvostoliittolaiset matkustivat valtion bonusjärjestelmän kustantamina Mustanmeren ja Baltian rantakohteisiin. Lisäksi merenrantoja kansoittivat suuret joukot paikallisten luona yöpyviä omatoimimatkailijoita.
Passiivinen oleilu ei sopinut neuvostoideologiaan, joten lomakohteissa panostettiin hoitoa tarjoaviin kylpylöihin, liikuntaan ja kulttuuriin. Tavoitteena oli rationaalinen, suunniteltu ja kehittävä loma.
Sotšissa myös suomalaisturistit saivat nauttia Joutsenlampi-baletista, sirkuksesta ja konserteista. Matkapaketteihin kuului alkuvaiheessa jopa liian tiiviinä pidetty retkiohjelma. Myöhemmin retkistä joutui maksamaan erikseen ja niitä valiteltiin kalliiksi. Inturistin tehtävänähän oli kerätä turisteilta mahdollisimman paljon länsivaluuttaa.
Neuvostoliiton tulli oli tarkka siitä, että matkamuistot oli hankittu valuuttakaupoista tai muiden ostosten kuittien oli vastattava virallisesti vaihdettua valuuttaa. Mahdolliset pimeät ruplat oli kulutettava paikan päällä, esimerkiksi syömällä ja juomalla.
Suomessa ravintolat olivat pitkään kalliita, joten kolmen ruokalajin illallinen oli monelle elämys jo sinänsä. Kun tähän lisättiin balalaikan sävelet ja tanssia, oli tunnelma ikimuistoinen. Eksoottinen kaukasialainen ruoka maistui suomalaisille hyvin. Vaikutteita tuotiin kotiinkin, 1970-luvun pallogrilleissä oli muotia grillata shaslik-vartaita.
Suomalaisten Sotšin-matkailu kasvoi tasaisesti 1980-luvun alkupuolelle. Mustanmeren Neuvostoliiton puoleisille rannoille matkusti parhaimmillaan kymmeniä tuhansia suomalaisia vuosittain. Rantakohteiden kapasiteetti alkoi kuitenkin olla kovilla ja matkailun valitettiin kaupallistuneen.
Neuvostoliiton romahdus oli viimeinen sinetti Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen hiipuneelle länsiturismille. Samaan aikaan yhä useampi suomalainen matkusti lomallaan Kreikkaan.
Kirjoittaja on yhteiskuntahistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
uutiskirje 
