Pirjo Hämäläisen kolumnissa (VL 14.2.) oli käsittelyssä miesten tukkamuoti ja sen muutokset vaikutuksineen. Kerronpa tässä omat kokemukseni.
Vuonna 1963 pääsin 15-vuotiaana koulusta. Silloin kuuntelin kaikki mahdolliset kevyen musiikin lähetykset radiosta. Telkkaria kotonani ei ollutkaan. Apu-lehti taisi tulla ja siinä kerrottiin jonkin verran kevyen musiikin tekijöistä.
Niinpä sitten tulin tietoiseksi erään ulkomaalaisen yhtyeen ulkonäöstä: niillä on pitkä tukka. Kyseessä oli tietenkin The Beatles.
En osannut englantia yhtään, joten heidän musiikkinsa ei ”kolahtanut”. Eikä se tukkamuotikaan ensin, mutta kun vanhempi polvi alkoi sitä mollata, niin aloin puolustaa. En pelkästään pituuden vuoksi, vaan vapauden. Miksi ei saisi pitää pitkiä hiuksia, tai ylipäätään millaisia vain?
Seuraavana talvena menin isäni mukaan savotalle hevosajoon ja annoin tukkani kasvaa. Ei siitä Beatles-mallista moppia tai pottaa tullut, mahdottoman pitkä vain.
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, kuinka minä, äärimmäisen ujo kaveri, tein itsestäni todellisen huomion kohteen. Kai se jotain kapinaa oli vanhemman sukupolven puritaanisia arvoja vastaan.
Keväällä oli jokin iltamatilaisuus paikallisella urheiluseuran talolla. Sinnehän kokoonnuttiin hyvissä ajoin tapaamaan pihassa tuttuja, lähinnä entisiä koulukavereita. Eräs kaveri lähestyi ja venkoili: ”Jaa täälläkin on piitlestukkaisia!” Siinä vaiheessa olin vähän ollakseni, että ”Joo”!
Mutta sitten tuli kohti hieman vanhempi kaveri, silmät pullollaan päästä ja raivosta puhkuen: ”Toi on hirveen ruma, se on kuin naisen tukka. Aja heti se pois!” Otin jo takapakkia, päällehän se tulee. No, onneksi ei sentään, mutta tuohduksissaan kaveri oli.
Sisälle päästyäni tuttu isäntä koputti olkapäälle ja teki tarjouksen: ”Jos sulla ei ole varaa parturiin, niin tule meille. Leikkaan tukkasi ilmaiseksi.”
En tarttunut tarjoukseen, mutta kesän alussa kävin sitten parturissa ja leikkautin tukkani normaaliksi. Olihan se pitkä tukka jo hankala pestäkin. Nykyisin luonto hoitaa asian: tukka sen kun harvenee.
uutiskirje 
