Ajat ovat niin vakavat, että on pakko kaivaa esille ruotsalaisälykkö Olof Lagercrantzin muistelmateos Ensimmäinen piirini ja etsiä siitä osakeyhtiöitä käsittelevä luku. Teos ilmestyi Suomessa 1982, mutta näkemys on entistäkin relevantimpi.
Maailmaan kulkutautina levinneen kullanjanon alku ja juuri on osakeyhtiö. Kun entisajan patruuna pani itsensä peliin ja vaaransi yritystoiminnallaan perheensä ja omaisuutensa, osakeyhtiö poisti yksityisen ihmisen kohtalon ja rahojen välisen yhteyden. Osingot ja ilmaisosakkeet eivät olleet korvausta sijoittajien ottamista riskeistä. Sijoittajien nimenomaan ei tarvinnut ottaa riskejä. Pahimmassa tapauksessa menivät rahat, mutta ei elämä tai arvonanto. Harva oli niin tyhmä, että pani kaikki munat saman koriin.
Persoonaton raha loi edellytykset kaiken inhimillisyyden karkottamiseen markkinoilta. Halu synnyttää rahalla lisää rahaa teki voitosta pyhän. Ei ollut väliä, ostettiinko rahalla orjia tai univormupukuisia murhaajia – sijoittajan kädet olivat aina puhtaat. Osakeyhtiölain myötä yhteiskunnat ottivat ensimmäisen askeleen kohti nimettömyyttä, abstraktioiden ja robottien maailmaa, jossa sodat aloitetaan nappia painamalla ja kaikki inhimilliset toiminnat mekanisoidaan.
Julkisiin palveluihin vaativat valtavia säästöjä juuri ne, jotka eivät julkisia palveluja käytä eivätkä tarvitse.
Lagercrantz pitää osakeyhtiölakia sivilisaatiomme kuolemanloukkuna, täydellisenä myllynä jauhamaan ihmissuvun tuhoa. Se takaa, ettei ole mitään esteitä maapallon miljoonia vuosia keräämien raaka-aineitten tuhoamiselle ja sotien edistämiselle varusteluteollisuudessa. Siihen ei vaikuta mikään puolueohjelma eikä yksikään mielenosoituksen iskulause. Kun ihmiset alkoivat ymmärtää, mistä on kysymys, myllyä ei enää voitu pysäyttää: se oli erottamattomasti kytketty edistykseen ja ihmiskunnan onnenkäsitykseen.
Osakeyhtiön tehtävä on tuottaa rahaa omistajilleen, todetaan Suomenkin osakeyhtiölaissa. Jotkut wahlroosit ovat niin rehellisiä, että julistavat sitä suoraan, mutta kaikki eivät ole yhtä suoria. Kauniit puheet saattavat saada kansalaisen uskomaan, että osakeyhtiön tehtävänä on tuottaa hyödyllisiä tuotteita, työllistää ihmisiä, investoida yrityksen kehittämiseen ja lisätä kaikin puolin yhteistä hyvää.
Jokainen talousuutisia seuraava näkee, että näin se ei mene. Kun yritys ilmoittaa työpaikkojen vähenemisestä, sen osakekurssi pomppaa heti ylös. Investointien sijaan voitot jaetaan osakkeenomistajille ja bonuksina johtajille. Yhteisöveron laskun piti parantaa työllisyyttä, mutta sitä se ei ole tehnyt. Vaikka miten olen tutkaillut markkinakapitalismin toimijoiden ja äänitorvien puheenvuoroja mediassa, en ole huomannut heidän esittäneen ainuttakaan vaatimusta, joka tähtäisi yhteiskunnan kokonaisetuun tai yhteiseen hyvään. Veronkorotuksista pitävät kovaa meteliä ne, jotka nytkin lintsaavat niistä veroparatiisikytköstensä avulla. Julkisiin palveluihin vaativat valtavia säästöjä juuri ne, jotka eivät julkisia palveluja käytä eivätkä tarvitse.
Yritys saada selvää Suomen talouden tilasta vie tavallisen kansalaisen nopeasti eksyksiin, niin ristiriitaista on informaatio.
Miten kamala uhka on Suomen kolmen aan luottoluokituksen heikkeneminen, jolla meitä pelotellaan? Mitä tapahtuu, jos joku kolmesta suuresta luottoluokittajasta laskee luokitustaan? Ei mitään, sanoo toimittaja Pekka Seppänen Iltiksen kolumnissaan (IS 8.2.). Suursijoittajat luottavat enemmän itseensä kuin luokittajiin, eivätkä välittäisi heikennyksestä yhtään. Suomi olisi yhä maailman parhaimmistoa. Luottoluokittajien pelko on saanut poliitikkomme tekemään tyhmiä päätöksiä: on leikattu, vaikka olisi pitänyt sijoittaa tulevaisuuteen, kirjoittaa Seppänen.
Entä valtion velka, jonka sälytämme lastemme hartioille? Suomella on varaa lisävelkaankin, kirjoittaa Tiede-lehdessä toimittaja Mikko Puttonen (Tiede 2 /2014). Riskirajat valtion velalle on vedetty hatusta, ei tutkimuksista. Valtionvelka ei ole samanlaista kuin yksityisen ihmisen velka. Valtio voi lykätä velanmaksuaan periaatteessa loputtomiin, kunhan hoitaa korot. Talouskasvua luomalla ja verottamalla valtio voi vaikuttaa tulevaisuuden tuloihinsa, toisin kuin kansalainen. Vaikka velka olisi yli 90 % bruttokansantuotteesta, kasvu ei täysin tyssää. Velka on työkalu, jonka avulla laskusuhdanteesta selviää paremmin kuin veronkorotuksilla ja julkisten menojen supistuksilla. Esimerkkimaana jutussa on Viro, joka kieltäytyi talousromahduksen jälkeen ottamasta velkaa ja toipuu lamastaan huomattavan hitaasti. Laman aikana ei pidä lyhentää velkaa, sanoo artikkelissa haastateltu kansantaloustieteen professori Jukka Pirttilä. Vyönkiristys huonossa taloustilanteessa kurjistaa taloutta entisestään.
Kalevi Kivistö antaa palaa kolumnissaan Eläkeläisessä (Eläkeläinen 1/204). Hänen kohteensa on presidentti Sauli Niinistön puheenvuoro Suomen liian suuresta julkisesta sektorista, joka haukkaa BKT:stä 58 %. Lausunto tukee hyvinvointipalvelujen alas ajamista, ja samaa laulua lauletaan koko Euroopassa. Mutta etelän kriisimaissa on jo havaittu, että kun palvelujen käyttäminen vaikeutuu, kansantalouden kustannukset kasvavat. Lukemien vertailun sudenkuoppa on laskutapa: jotkut maat laskevat tulonsiirrot nettomääräisinä, Suomi bruttomääräisinä, jolloin jää ottamatta huomioon veroina valtiolle palautuva summa. Osassa maita eläkemenot jäävät julkisen talouden ulkopuolelle, Suomessa ne lasketaan julkiseen talouteen, vaikka eläkkeistä huolehtivat yksityiset eläkevakuutusyhtiöt. Julkisten tulojen ja menojen erotus on Suomessa Euroopan pienimpiä, vain 2 %. Suomessa suurelta osin julkisen vallan vastuulla olevaan terveydenhoitoon käytetään noin 7,3 % kansantuotteesta, yksityisten yritysten varaan rakennetussa USA:ssa menot ovat lähes kaksinkertaiset.
”Vastuuntuntoinen yhteiskunnan kehittäminen edellyttää rehellistä tosiasioiden erittelyä”, kirjoittaa Kivistö.
Niinpä. Kuka tätä venettä oikein keikuttaa?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
