Viimeinen sana
Nainen on kirjoittanut kirjan. Juhlissa nainen tapaa miehen, joka keskeyttää naisen ja alkaa besserwisseröiden selittää monologia uudesta ”hyvin tärkeästä kirjasta”.
Miehelle täytyy sanoa kolme tai neljä kertaa, että nainen on kirjoittanut juuri tämän kirjan, josta mies polleana selittää. Käy ilmi, ettei mies ole edes lukenut selittämäänsä kirjaa.
Näin kävi kirjailija Rebecca Solnitille, joka käytti tapausta esimerkkinä blogikirjoituksessaan otsikolla ”Miehet selittävät asioita minulle”. Solnitin vuonna 2008 julkaistu teksti levisi laajalle, ja joku keksi tilanteelle nimen: mansplaining. Nimi tulee sanoista man ja explaining.
Aina on ollut naisia, jotka taistelevat naisten oikeuksia vastaan, ja vastaavasti miehiä, jotka pyrkivät nakertamaan miehisiä valtajärjestelmiä.
Urban Dictionary -sivusto määrittelee mansplainingin alentavaksi valistamiseksi, johon liittyy kivenluja itseluottamus ja limainen varmuus oikeassa olemisesta, koska selittäjä on keskustelun miesosapuoli.
Käsite nimesi kokemuksen, jonka kaikki naiset tuntevat ja ehkäpä osa miehistäkin.
Kaikkialla on miehiä, jotka tietävät, miten asiat ovat. Professori, pääkirjoittaja, poliitikko, pomo ja virkamies ovat selittäviä miehiä.
Selittävä mies ottaa leuhkan asennon, tähtää lasittuneet silmänsä horisonttiin ja ilmoittaa jumalallisella varmuudella, mistä on kyse.
Niin on, koska mies sanoo. Ja miestähän kuunnellaan.
Termin voisi suomentaa vaikkapa ”miesselittämiseksi”. Vähän leikitellen voisi puhua myös ”mie-selittämisestä”, mikä alleviivaa selittäjän itsekeskeisyyttä: selittämisessä on kyse siitä, että selittäjä ilmaisee valtaansa tilanteeseen. Tärkeintä on, että selittäjä saa olla äänessä ja määritellä tilanteen muiden puolesta.
Eräs mieslukija ilmoitti Solnitille, että ei ole koskaan kohdellut naista alentuvasti. Mies valitti, ettei Solnit ole viettänyt aikaa tavallisten miesten kanssa. Lopuksi mies selitti, miten Solnitin pitää muuttaa elämänsä.
Miespuolisena filosofian opiskelijana olen itsekin ollut miesselittäjä. Baarikeskusteluissa fuksivuonna oli käytäntönä, että pojat mätkivät itsevarmoina käsitteitä pöytään ja lannistivat toiset argumenttien sijaan kukkomaisella asenteella. Kovaäänisin mies voitti.
Eikä miesselitys pääty opiskeluaikaan. Viime syksynä olin puhumassa seminaarissa, jossa kymmenen miespuhujaa selitti asioita. Naiset kommentoivat välillä yleisöstä.
Yliopistovuosieni paras jakso oli osallistuminen opiskelija-aktivistien verkostoon, jossa enemmistö toimijoista oli naisia. Toiminnan henkenä oli, että kenelläkään ei ole ylivertaisesti parempaa tietoa ja kaikki tehdään yhdessä. Haparointi, epäröinti ja tietämättömyys oli sallittua.
En tiedä mistä tämä johtuu, mutta miesvaltaisissa poliittisissa liikkeissä tuntuu syntyvän enemmän hyväveli-verkostoja, ja asioilla on taipumusta tapahtua mystisesti selän takana.
Jossain vaiheessa selän takaa astuu esiin mies, joka selittää, mitä on päätetty.
Tavallisesti tällaiset tekstit synnyttävät jyrkkiä reaktioita:
”Miesselittämisestä puhuminen on karmeaa miessyrjintää! Kyllä naisetkin osaavat puhua alentavasti! Taas feministit mustamaalaavat miehiä! Jokainen mies ei ole miesselittäjä!”
Feminismi ei tietenkään ole kiinni sukupuolesta. Aina on ollut naisia, jotka taistelevat naisten oikeuksia vastaan, ja vastaavasti miehiä, jotka pyrkivät nakertamaan miehisiä valtajärjestelmiä, koska kyllä miehetkin niistä kärsivät.
Niinpä voi sanoa – silläkin uhalla, että päädyn nyt klassisesti miesselittämään miesselittämisen – että miesselittäminen ei tarkoita vain miehen alentavaa puhetta naisille, vaikka tämä onkin yleisin tilanne.
Miesselittäminen on vallankäytön tapa, jolla osoitetaan, kenellä on valta määritellä ja kenen täytyy alistua kuuntelijan rooliin.
lehti 