Kansainvälinen tiedustelu ja vakoilu on tullut keskustelun polttopisteeseen Edward Snowdenin paljastusten myötä. Samalla Suomessa on esiin noussut tarve tiedustelulainsäädännön luomiseen. Asian suhteen ei ole syytä hätiköidä, koska meillä on toistaiseksi olemassa hyvin vähän tietoa kotimaisen tiedustelun luonteesta ja toimintatavoista. Keskusteluun on syytä tuoda myös sellaisia tietoja ja tutkimuksia, joissa suomalainen tiedustelu ei aina näyttäydy vaatimattomana tai uskollisena työnantajalleen.
Lippueamiraali Timo Junttila totesi julkisuudessa (HS 14.5.) niukasti, mutta totuudenmukaisesti, että Suomen tiedustelun vahva perinne on jatkunut kaikessa hiljaisuudessa toisesta maailmansodasta nykypäivään. Junttila on oikeassa arvioidessaan suomalaisen tiedustelun olleen tehokasta. Se on tuottanut arvokasta ja muiden maiden kanssa vaihdettavaa tietoa.
Tehokkuuteen voi kuitenkin sisältyä riskejä, joista tulisi keskustella myös historiatutkimuksen valossa. Yksi riskeistä liittyy siihen, millä hinnalla arvokasta vaihdettavaa tietoa hankitaan ja myydään. Esimerkiksi jatkosodan aikana saatua tietoa Jäämeren saattueista luovutettiin Saksaan ja tieto koitui monen länsiliittoutuneiden merimiehen kohtaloksi. Riskejä muodostuu myös siitä, että suomalaiselle tiedustelulle on ollut tyypillistä nojautuminen reserviläisiin, ja se ettei lainsäädäntö ole rajoittanut toimintaa.
Yksi historiatutkimuksen esiin nostama tapaus on Vapaan koulutuksen tukisäätiö, jonka suojassa organisoitiin ja harjoitettiin laajaa tiedustelua ja vaikuttamista koulutussektorilla viime vuosituhannen lopussa vuoteen 1991 asti. Kun Yhdysvalloissa ja Ruotsissa on noussut kohu siitä, että tiedustelupalvellut ovat lakien vastaisesti vakoilleet omia kansalaisia, meillä mentiin jo silloin monin verroin pidemmälle. Suomessa kyseisen säätiön puitteisiin rakennetulla salaisella organisaatiolla ja eräiden yksityisten tahojen rahoituksella vakoiltiin – ei vain oman maan kansalaisia – vaan myös Suomen valtiota.
Tiedusteluelinten lisäksi rahoitukseen osallistuneet yksityistahot pääsivät käsiksi näin tuotettuun tietoon ja pystyivät hyödyntämään tietoa toiminnassaan. Koulutussektorilla päädyttiin tämän vakoilu- ja vaikuttamistoiminnan tuloksena tilanteeseen, jossa tiedusteluorganisaatio rahoittajineen onnistui sanelemaan koulutussektorin kehityssuunnan ja käytännön ratkaisut.
Kuvatun kaltaisessa toiminnassa on olennaista huomata, että valtion oma ja sen ja kansalaisten turvaksi tarkoitettu tiedustelupalvelu oli mukana kaiken lobbauksen ylittävässä vaikuttamisessa, jossa keskeistä oli muun muassa lainsäädäntöön vaikuttaminen. Näin meneteltiin syvän rauhantilan aikana viime vuosituhannen lopussa tilanteessa, jossa ei sisäistä uhkaa demokraattiselle päätöksentekotavalle ole voitu edes kuvitella olleen.
Toinen kiinnostava kysymys lienee se, saavuttivatko kyseiseen toimintaan mukaan lähteneet elinkeinoelämän tahot jotakin kilpailuetua osallistuessaan toiminnan rahoittamiseen. Näin voidaan ajatella olleen ainakin Vapaan koulutuksen tukisäätiön osalta, koska sen toiminnan suosio ja yksityinen rahoitus paisui 1980-luvun aikana.
Suomalaisen tiedustelun ja joidenkin yritysten läheisestä yhteydestä kertoo myös se, että tiedustelutietoihin käsiksi päässeet henkilöt saattoivat päätyä joidenkin suurten yritysten palvelukseen. Edellisten havaintojen pohjalta olisi yllättävää, jos Suomen tiedusteluelimet onnistuisivat Saksan tiedustelun tapaan esimerkiksi paljastamaan suomalaisten salaisia pankkitilejä veroparatiiseista.
Tiedustelualan lainsäädäntöä suunniteltaessa tulisi tutkia esiin tulleita ja vähemmälle huomiolle jääneitä tiedustelualan tekemisiä, jotta yhteiskunnan kehitys pystyttäisiin turvaamaan. Huolestuttavia ovat joidenkin poliitikkojen ajatukset siitä, että tiedusteluala pystyisi valvomaan itse itseään.
Tiedustelun vaikutusvaltaa eri maissa on korostanut myös eräs Israelin entinen tiedustelupäällikkö. Hänen arvionsa mukaan kustakin maasta tulee sellainen kuin sen tiedustelupalvelu on. Alan lainsäädännön valmistelua on syytä seurata huolella.
lehti 