LEVIATHAN (Leviafan, Venäjä 2014). Käsikirjoitus: Oleg Negin, Andrei Zvjagintsev. Ohjaus: Andrei Zvjagintsev. Kuvaus: Mikhail Krichman. Musiikki: Philip Glass. Pääosissa: Aleksei Serebrjakov, Roman Madjanov, Elena Ljadova, Vladimir Vdovichenkov.
Viime kuussa tässä lehdessä ilmestyneessä venäläisen oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murhaa käsitelleessä The Guardianin artikkelissa esiintyi kahdesti termi Leviathan. Tarunomainen merihirviö on alun perin tarkoittanut kieroa, nykyisessä hepreassa valasta.
Venäläisfilmin nimi on vertauskuvallisuudessaan oireellinen ja tapahtumien valossa osuva: elokuva hahmottaa mikrokosmoksen, joka ei mairittele siinä kuvattua valtakoneistoa. Leviathan vie näyttämölle, jossa pelin säännöt eivät ole reilut.
Tapahtumat houkuttelevat tuomaan kehiin myös toisen mytologiasta tutun käsitteen, ja se on Moolokin kita: kun mikään ei tunnu riittävän.
Näyttämönä on Barentsin meren jylhän karuissa maisemissa sijaitseva pikkukaupunki. Sitä hallitseva pormestari tuo Roman Madjanovin antaumuksellisen rehevästi esittämänä mieleen 2010-luvulle päivitetyn Boris Jeltsinin. Sopivasti eräs sivuhenkilö lataa Venäjän ensimmäistä presidenttiä täysillä: pikkutekijä, humalainen kapellimestari.
Viinaan menevä korruptoitunut pamppu isännöi valtakuntaansa despootin lailla. Sen saavat erityisesti kokea nahoissaan paikallinen asukas perheineen sekä Moskovasta avuksi rientänyt juristi.
Syntyneen talojupakan taustalla muhivat isot bisnessuunnitelmat. Asian tiimoilta nähdään melkoinen pakkotoimenpiteiden ja kähmintöjen suma. Siihen liittyvät elimellisesti henkilökohtaiset tragediat.
Kännissä öykkäröivä kiho on suorapuheinen: te olette vain hyönteisiä.
Hämmästyttävän tuttua
Leviathan on terävä yhteiskunnallinen draama ja ajankuvaus, ihmissuhdedraamana se keskittyy avioliittoon ja perheeseen.
Henkilösuhteet, yksilön ja yhteiskunnan, yksityisen ja poliittisen sekä faktan ja fiktion jännitteet muodostavat poikkeuksellisen hedelmällisen verkoston. Sen takaavat Cannesin festivaaleilla palkitun käsikirjoituksen valinnat, rajaukset, linjakkuus ja johdonmukaisuus. Niiden pohjalta syntyvää koktailia kelpaa luonnehtia näkemykselliseksi.
Leviathan ei varmasti ole koko kuva nykyvenäläisestä yhteiskunnasta, mutta se hahmottaa paljon kertovan vision kiintopisteenä sikäläinen hallinnoimiskulttuuri. Venäjää koskevien eri uutisointien taustaa vasten tarkasteltuna tapahtumat tuntuvat monilta osin hämmästyttävän tutuilta.
Helppohintaisesta törkykasan möyhinnästä ei ole kysymys, vaikka vähemmän mairittelevia piirteitä riittääkin ja kulttuuriministeri Vladimir Medinsky koki elokuvan ”antivenäläiseksi” (vrt. takavuosikymmenten lyömäase ”neuvostovastaisuus”).
Tuohon suhteutettuna tuntuu paremminkin asialliselta noteeraukselta kuin poliittiselta rienaukselta esimerkiksi kohtaus, jossa arvon pormestari istuu toimistonsa tuolilla ja hänen päänsä yläpuolella ”iso veli valvoo”, tarkemmin sanoen Putinin kuva.
Sekin tehdään selväksi, miten Venäjä on terävien ja humalahakuisuuden luvattu maa. Osuva lienee myös kuva kirkon kaksista kasvoista: piispa on kuin ortodoksinen ankerias herrojen keinussa, arkisemmat askareet köyhien parissa hoitaa alempi papisto.
Eurooppalaista kärkeä
Andrei Zvjagintsevin tähänastiset työt Isän paluu (2003), Karkotus (2007) ja Jelena (2011) ovat nostaneet hänet aikamme eurooppalaisten elokuvantekijöiden kärkeen. Venäläisohjaaja on sanan vaativassa mielessä tekijä, auteur: hänen ohjaajan käsialansa on hienovaraisella tavalla voimakas, ei millään tavoin itseään korostava, näyttävä tai koukeroinen. Tämän Leviathan osoittaa erityisen selvästi.
Zvjagintsevista tekee persoonallisen ohjaajan ennen muuta hänen tapansa luoda realismissaan intensiivistä, jotenkin jännittynyttä kestoa, jossa on oma, melkeinpä huomaamaton magiikkansa. Hän lataa kohtauksiin usein eräänlaista ”pientä ylimääräistä”, ja se on siinä. Zvjagintsev on kaikkea muuta kuin ihailemiensa Antonionin tai Tarkovskin klooni.
Kun otetaan huomioon draaman luonne, Leviathan kantaa suhteellisen pitkän esitysaikansa (142 minuuttia) ihmeen kevyesti. Leffa palkittiin Golden Globe -palkinnolla vuoden parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana ja olisi ansainnut Oscarin puolalaisfilmin Ida sijasta.
uutiskirje 
