Suomen teollisuuden ykkösongelma ei ole hintakilpailukyky, vaan heikko kansainvälinen kysyntä. Myyvien tuotteiden tekeminen on yritysten vastuulla. Hallitus ei voi tätä tehdä.
Kataisen hallituksen yksi tavoite oli nostaa työllisyysaste 72 prosenttiin hallituskauden aikana. Tämä tarkoitti, että vuonna 2015 olisi 72 prosenttia 15–64-vuotiaasta väestöstä pitänyt olla töissä. Vuoden 2015 helmikuussa työllisiä olisi tavoitteen mukaan pitänyt olla noin 2 500 000. Työllisiä oli 2 231 000. Ero on siis noin 180 000 työllistä.
Epäonnistuiko hallitus täysin politiikassaan? Näin voidaan sanoa, jos ajatellaan puhtaasti tavoitetta ja sen toteutumista. Ei kuitenkaan ole täysin oikeudenmukaista syyttää pelkästään hallitusta. Suomen kaltaisen pienen viennistä riippuvaisen maan talouskasvua ja työllisyyttä määrää pitkälti kansainvälinen taloustilanne ja yksittäisen isojen yritysten tekemiset.
Kysyntää on yhä hyville, asiakkaiden tarpeisiin vastaaville tuotteille.
Kataisen hallitus ei voinut mitään sille, että EU:n ja euroalueen talouskehitys jäi hyvin heikoksi euroalueen ongelmavaltioiden aiheuttaman epävarmuuden vuoksi. Ei se voinut mitään sillekään, että Nokian kännykkäbisnes menestyi heikosti.
Suomen talouskehitys on viime vuosina ollut hyvin heikko kansainvälisen tilanteen ja Nokian ongelmien vuoksi. Onko Suomen heikko kehitys tai Nokian kännykkäbisneksen ongelmat sitten johtuneet romahtaneesta hintakilpailukyvystä? Ei ole.
Hintakilpailukyky ei ole Suomen teollisuuden suuri ongelma. Suomea verrataan usein Ruotsiin, ja väitetään kuinka hyvin siellä on hintakilpailukyky hoidettu. Loistavasta hintakilpailukyvystä huolimatta Ruotsin teollisuustuotannon kehitys on ollut jopa heikompaa kuin Suomessa (kuvio). Kummassakin maassa on kysyntäongelma. Kansainvälinen teollisuustuotteiden kysyntä on ollut heikkoa, ja tämä näkyy molempien maiden tuotannon kehityksessä.
Ruotsi on kuitenkin pärjännyt paremmin vahvemman teollisen pohjan ja palveluviennin ansiosta. Suomessa palveluviennistä noin kolme neljäsosaa liittyy teollisuuteen ja teollisuuden ongelmat heijastuvat siten myös palveluvientiin.
Tuntuu hullulta, että yksi yritys voisi merkittävästi vaikuttaa koko maan kehitykseen, mutta näin on Nokian tapauksessa. Nokia ja muu elektroniikkateollisuus tuotti parhaimmillaan vuonna 2007 noin seitsemän prosenttia Suomen kokonaistuotannosta. Matkapuhelintoiminnan romahduksen myötä osuus putosi viime vuonna noin puoleentoista prosenttiin. Rahassa pudotus merkitsi noin yhdeksän miljardin euron tulojen supistumista.
En puolustele Kataisen (ja Stubbin) hallituksen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Suomen hallituksen mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi vientiteollisuuden menestymiseen kansainvälisessä kilpailussa ovat parhaassakin tapauksessa melko rajalliset.
Monet puolueet esittivät ennen vaaleja kovia tavoitteita työllisyyden paranemiseksi. Tavoitteita on tietysti hyvä olla, mutta täytyy toivoa, että äänestäjät eivät ole luulleet äänestäessään hallituksen pystyvän omalla toiminnallaan täyttämään tavoitteet.
Mitä hallitus sitten voisi tehdä? Hintakilpailukyky on nyt lähes kaikkien poliitikkojen ja muiden ”talouden asiantuntijoiden” huulilla. Siitä on muodikasta puhua, vaikka ei oikein ymmärtäisikään, mistä siinä on kysymys. Ainakin voi vaatia maltillisia tai ultramaltillisia palkankorotuksia useaksi vuodeksi. Kun puhetta vielä höystää tuloverojen kevennyksillä, niin on todella ajan hermolla.
Suomen teollisuuden ykkösongelma ei olekaan hintakilpailukyky, vaan heikko kansainvälinen kysyntä. Sitä ei maltillisilla palkankorotuksilla käännetä nousuun. Tosin eivät korotukset suuretkaan voi olla, johtuen juuri siitä, että kysyntä ei vedä.
Kysyntäongelma ei tietenkään vaivaa kaikkia mahdollisia tuotteita. Kysyntää on yhä hyville, asiakkaiden tarpeisiin vastaaville tuotteille. Näitäkin tuotteita tehdään Suomessa tällä hetkellä ja niitä valmistavilla yrityksillä menee hyvin. Tarvitsemme lisää tällaisten tuotteiden valmistajia. Yritysten ja niiden tuotteiden kehittäminen on kuitenkin yritysten vastuulla. Hallitus ei voi sitä tehdä.
Yritykset ja niiden järjestöt pyytävät hallitukselta tukia ja verohelpotuksia. Markkinatalouden perusperiaatteisiin ei kuulu, että yritykset toimivat tukien varassa. Tutkimus- ja kehitystoimintaa voi olla perusteltua tukea, koska sillä voi olla merkittäviä ulkoisvaikutuksia. T&K-tukea myös myönnetään. Tuen riittävyys on oma kysymyksensä. Ei voida kuitenkaan lähteä siitä, että kaikki pyytäjät saavat mitä haluavat. Se olisi veronmaksajien rahojen tuhlausta.
Kataisen hallitus teki myös merkittävän yhteisöveron alennuksen. Sitä perusteltiin paitsi kansainvälisellä verokilpailulla myös sillä, että yrityksiin jää enemmän varoja investointeihin. Verokilpailu on oma juttunsa, johon en puutu. Nyt työnantajajärjestöt vaativat Viron veromallia, jossa yritys maksaisi veroja vasta jakaessaan osinkoja. Tätä perustellaan sillä, että yrityksiin jäisi enemmän varoja investointeihin.
Miten yritykset käyttivät yhteisöverotuksen alentamisen tuomat lisärahat? Tietoa ei ole vasta kuin pörssiyhtiöistä. Ne näyttivät mallia muille. Ne jakoivat noin 80 prosenttia nettotuloksestaan osinkoina ulos. Ei siis tietoakaan omien pääomien kartuttamisesta ja investointien lisäämisestä. Toivon hartaasti, että uusi hallitus ei ota Viron yritysveromallia käyttöön. Verotulot vähenisivät jälleen, mutta ei lisää investointeja tulisi.
Auttaisiko julkisten menojen leikkaaminen nostamaan yksityisen sektorin tuotantoa ja työllisyyttä? Näin voisi luulla, kun lähes kaikki puolueet ovat julkisen sektorin menoja karsimassa.
Julkisen sektorin menojen leikkaamisesta puhutaan. Kannattaa muistaa, että julkiset menot eivät hävitä rahoja savuna ilmaan, vaan julkiset menot ovat jonkun tuloja. Suuri osa on julkisen sektorin palkansaajien tuloja, mutta myös eläkkeet ja työttömyyskorvaukset muodostavat merkittävän summan. Joltakin tai kaikilta näihin ryhmiin kuuluvilta vähenevät tulot, jos näitä menoja leikataan. Tulojen väheneminen merkitsee yleensä myös menojen vähenemistä.
Tuloja menettävät ihmiset siis ostavat vähemmän tavaroita ja palveluita. Siten tietysti tavaroita ja palveluita tekevien ja myyvien yritysten myynti supistuu. Niissä aloitetaan yt-neuvottelut henkilöstön vähentämiseksi, mikä taas johtaa irtisanottujen tai lomautettujen tulojen vähenemiseen.
Näin kierre jatkuu, ja koko ajan julkiselle sektorille kertyy yhä vähemmän veroja laskeneista palkkatuloista ja tavaroiden ja palvelusten arvonlisäverosta. Julkisen sektorin tulojen vähentyessä joudutaan taas leikkaamaan menoja, mikä käynnistää uuden kierroksen. Tätä myllyä voidaan sitten pyörittää vuodesta toiseen, kuten monessa Euroopan kriisimaassa on tehty.
Valtion elvytyspolitiikassa on kyse tämän kierteen katkaisemisesta. Loppumattomiin ei tietysti voi elvyttää, mutta julkisten menojen leikkaamisessa heikon kansainvälisen kysynnän aikana ei ole mitään järkeä. Näin taitaa kuitenkin käydä.
Kirjoittaja on Metalliliiton tutkimuspäällikkö
uutiskirje 