Valitettavasti sukupolvet eivät vie aikakautensa yhteiskunnallisia ristiriitoja mukanaan hautaan, vaan jättävät ne jälkipolvien riesaksi. Maailman muuttumisesta puhuttaessa harvemmin tarkennetaan, tarkoitetaanko muutosta huonompaan vai parempaan suuntaan. Pelkkä muutos ei välttämättä ole edistystä, eli ajassa tapahtuvaa kehitystä, joka saa aikaan toivottujen seikkojen kasvua ja voimistumista.
Keskustan sisällä toimineen maolaisliitoksi nimitetyn Ryhmä 70:n puheenjohtajana toiminut Kalervo Siikala (1932–2009) halusi 1972 ilmestyneessä pamfletissaan Maalaisliiton perilliset luotsata keskustaa uusille urbaaneille vaaliuurnille.
Nyt 43 vuoden takaa tarkasteltuna kyseiset uudistustoiveet eivät ole toteutuneet useista maskeerausyrityksistä huolimatta. Älymystön edustajista keskustapuolueen jättivät 1960-luvun lopulla muun muassa Pekka Aukia, Pertti Hemánus, Markku Lahtela ja Aku-Kimmo Ripatti.
Siikala ei esittele pamfletissaan yhtään sellaista kansainvälistä tai suomalaisen yhteiskunnan ongelmaa, joka olisi poistunut keskuudestamme häiritsemästä elämäämme. Vuosien saatossa ongelmat pulskistuessaan ovat vain kuihduttaneet aitoa kehitystä.
Vuonna 1972 Rooman klubi esitti raportissaan Kasvun rajat, että väestö ja talous eivät kasva samaa vauhtia. Selvitäkseen tulevaisuudesta ihmiskunnan on muutettava kehityksen suuntaa. Varoittavan raportin ilmestymisen jälkeen maapallon väestömäärä on kaksinkertaistunut. Seuraavan 42 vuoden aikana väestömäärän arvioidaan nousevan yli kymmeneen miljardiin.
Maaseudun harmonia
Vuosien 1960–70 aikana maa- ja metsätaloudesta katosi yli 300 000 suomalaista. Vuonna 1970 työskenteli maa- ja metsätaloudessa yli 400 000, nyt maatalous- ja puutarhayrityksiä on 54 000 ja viljelijöiden keski-ikä 51 vuotta.
Suurmuuton hötäkässä 1960–70-luvuilla monen suomalaisen sielu taisi unohtua kotimökin porstuaan eikä ole vuosikymmenten maanitteluista huolimatta suostunut muuttamaan kaupunkiin. Tässä vieraantuneisuudessa ja kodittomuudessa piilee kepun kannatuspohja.
Kepu on suomalaisen politiikan Shangri-La, kuten humppa on suomalaisten reggaeta. Kepun topeliaanis-alkiolainen Shangri-La tarjoaa matkailumainosmaisen mielikuvan harmonisen eteerisestä maaseutumaisesta työteliäisyyden tyyssijasta, jossa vietetään onnellista elämää kaukana maailman melskeistä.
Vaikka maailmanlaajuiset ongelmat, kuten Vietnamin sota, nälänhädät, energiavarojen ehtyminen, ilman ja luonnon saastuminen, vallan ja varallisuuden keskittyminen, köyhien maiden riisto, tuloerojen kasvu, ihmisten kaupallinen hyväksikäyttö, rotusorto, sotavarustelu sekä taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten järjestelmien irtaantuminen demokraattisesta valvonnasta ravisuttivat tajuntaa television välityksellä vuonna 1972, kotikutoista talonpoikaispuoluetta keskustaa askarruttivat etupäässä meijeritilit ja kantohinnat. Paavo Väyrynen (s.1946) oli tuolloin jo toisen kauden kansanedustaja.
Kotoisia poliittisten väittelyn aiheita valtakunnan tasolla olivat muun muassa maaltamuutto, kuntauudistus, maatalouden liikatuotanto, nuorison syrjäytyminen, rakennetyöttömyys, kehitysaluepolitiikka, koulutusongelmat, siirtotyömaat, lähiöasumisen ongelmat, yksinäisyys, huumeet, alkoholin liikakäyttö ja tietenkin nuorisoradikalismi…
Saappaat savessa ilman koulutusta
Kepun hellimä ideologia itsenäisestä talonpojasta ja talonpoikaiskulttuurista on kansanvalistajien luoma myytti, joka kosketti 1800–1900 luvun vaihteen sääty-yhteiskunnassa vajaata kymmentä prosenttia väestöstä. Elämme tänään samankaltaista pysähtyneisyyden ja neuvottomuuden murroskautta kuin 1900-luvun alussa, kun kapitalismi ei ollut vielä purkanut maaseudun tilattoman väestön sumaa palkkatyöhön.
Vaikka kaikki on muuttunut, onko kepun maailmankatsomuksessa mikään muuttunut? Peruskoulujärjestelmä myöhästyi yhteiskunnan kehitykseen nähden 30 vuotta. SKDL esitti jo tammikuussa 1947 kulttuuripoliittisessa ohjelmassaan pikaista koulujärjestelmän uudistamista 8-luokkaisen yhtenäisyyskoulun pohjalta sekä aikuiskasvatuksen kehittämistä.
Tätä kepu vastusti kiivaasti yli 20 vuotta. Vuonna 1972 lähes 300 000 nuorta ja nuorta aikuista oli saappaat savessa pelkän kansakoulupohjan varassa vailla minkäänlaista ammattikoulutusta astumassa urbaanin teollisuus-Suomen palvelukseen. Vain joka neljäs yli 15-vuotias oli tuolloin suorittanut jatko-opintoja kansa- tai keskikoulun jälkeen. Nyt näistä alikoulutetuista ikäpolvista nuorimmatkin alkavat olla eläkeiässä, kun suurin koulutuspoliittinen valitusvirsi on, voiko Suvivirren laulaa.
Poliittisilla sokkotreffeillä
Maata omistavan maalaisväestön luokkapuolueena Maalaisliitto oli sokea kannattajiensa enemmistön sosiaaliselle ja taloudelliselle ahdingolle, vaikka maaseudulla varmaan jokainen tiesi naapurinsa sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen tarkemmin kuin omansa.
Miten kepu yleispuolueena voisi nykyisessä urbaanissa yhteiskunnassa tarjota äänestäjille muuta kuin poliittisia sokkotreffejä, koska tupailloissakaan ei yli sadan vuoden aikana ole kyetty puolustamaan oman kannattajakunnan enemmistön etuja?
Siikala kirjoittaa, että keskustapuolue hyväksyi 1960-luvulla liian helpolla taloudellisen välttämättömyyden rautaiset lait eivätkä poliittiset ja sosiaaliset näkökohdat enempää kuin kehitysalueiden maatalouden erityisongelmatkaan päässeet riittävästi esille.
Maatalousteollisuus ja -kauppa eivät osallistuneet ylituotannon laskujen maksamiseen eikä varakkaampi maatalousväki tinkinyt omasta osastaan. Maatalouden ylituotanto sekä epäonnistunut asutustilapolitiikka maksatettiin suurelta osin niillä 400 000 siirtolaisella ja tilattomalla rintamamiehellä, jotka sodan jälkeen ripoteltiin ympäri Suomen korpia niin kauaksi toisistaan, ettei avunhuudot kuuluneet naapuriin. Ettei vain kepu kaavailisi samankaltaista vastikkeellista yksinyrittämistä nykyiselle 567 000 työttömyyden piirissä olevalle.
Siikalan mukaan peltojen paketoimisen ja lehmien teurastuspalkkioiden luonne oli selvä: Lopputili työstä ja samalla lopputili elämäntavasta ja inhimillisestä arvokkuudesta. Gebhardilainen osuustoimintaunelma sai väistyä maatalouden kapitalisoinnin tieltä; luokkayhteiskuntahan toimii parhaiten silloin, kun kaikki hoitavat vain omaa puutarhaansa.
Hannes Gebhard (1864–1933) yritti parantaa maatalousväestön asemaa muun muassa maataloustilastoa kehittämällä ja toimi aktiivisesti torpparikysymyksen järjestämiseksi. Hän oli vuonna 1899 synnyttämässä Suomen osuustoimintaliikettä toimien 1899–1917 Pellervo-seuran puheenjohtajana. Hän oli myös maamme osuuskassatoiminnan pioneeri.
Maatalousverotuksen uudistamisella käännettiin maatalouden suunta omavaraistaloudesta markkinatalouden lakeihin sopeutetuksi elintarviketuotannon yritysmuodoksi. Suurten tilojen verotus aleni suhteessa pientiloihin, koska suuret tilat pystyivät käyttämään poisto-oikeudet paremmin hyväkseen. Pääoma sai suosituimmuuskohtelun hartiapankkiin verrattuna.
Aatteellinen keskustelu puuttui
Vasemmistolle Siikala jakoi kiitosta aatteellisen keskustelun ylläpidosta, joka keskustalta puuttui:
”Työväenliikkeen ja vasemmiston piirissä on saatu aikaan ja jaksettu ylläpitää kolmattakymmentä mielipidelehteä, joissa ajatuksia ja suunnitelmia kehitetään, poliittisia kirjoittajia ja väittelijöitä koulutetaan. Porvaristolla puolestaan on perinteellisesti käytössään monenkirjava kuvalehdistö ja lisäksi kulttuuri-, tiede-, talous- ym. erikoislehtiä. Keskustalla ei maakuntien sanomalehtien lisäksi ole juurin mitään.”
Siikala puolusti suomalaista sekatalousjärjestelmää vaihtoehtona läntisen kapitalismin monopolien ja imperialismin harjoittamisen sijasta. Hän katsoi, että kansallinen porvaristomme pyrki rapauttamaan suomalaista sekatalousjärjestelmäämme kapitalistisen kehityksen suuntaan:
”Tästäkin syystä kansallisen ja kansainvälisen kapitalismin ja imperialismin olemuksen paljastamisella ja sen yhteiskunnallisten varjopuolien arvostelulla on nykytilanteessa käytännöllistä merkitystä.”
Maatalouden ylituotanto ja sodanjälkeinen virheellinen asutustilapolitiikka maksatettiin pienviljelijöillä. Samaan tapaan 1980-luvun lopun pankkiirien ja keinottelijoiden kasinopelihuuma maksatettiin veronmaksajilla, työntekijöillä ja pienyrittäjillä, jossa kriisinhallintaa johti pääministerinä kepun puheenjohtaja Esko Aho.
Valtiovalta takasi pankkien velat perustamalla 1991 valtion vakuusrahaston. Sen kautta veronmaksajien rahoja käytettiin pankkien pelastamiseen yli 50 miljardia markkaa. Kansantaloudellisia vaikutuksia ei ole laskenut kukaan.
Vuosien 1990–94 aikana bruttokansantuote laski 13 prosenttia ja työttömyys nousi 19 prosenttiin. Kun vuonna 1990 valtion menot olivat 143 miljardia markkaa, olivat ne neljä vuotta myöhemmin jo 201 miljardia markkaa!
Yrityksiä kaatui kuin puita myrsky-yönä, kulutus ja investoinnit romahtivat niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Suurtuloisten verotusta kevennettiin samaan aikaan kun valtion ja kuntien menoja leikattiin pankkien ruokkimisen vuoksi. Sosiaalipalvelut heikkenivät vuosi vuodelta.
Syvällä yhteiskunnan uumenissa ovat muhineet 1800-luvulta lähtien ratkaisematta jätetyt sääty-yhteiskunnan luomat luokkaristiriidat, jotka odottavat yhä ratkaisuaan.
Silti sama meno jatkuu. Jälleen kerran kepulainen menneisyys kävelee meitä vastaan tulevaisuuden valepuvussa, kun olemme siirtymässä nollatasavaltaan.
uutiskirje 