Ylikalastus on supistanut kalakantoja Afrikan länsirannikolla ja sitä harjoittaneiden ulkomaisten kalastuslaivastojen toiminnasta on ollut asukkaille pelkkää haittaa, tutkimus paljastaa.
– Paikalliset kalastajat ajettiin ahtaalle, ja hyötymään pääsivät vain kalastuslupia myyneet virkamiehet, asiaa tutkinut algerialaissyntyinen Dyhia Belhabib kertoo.
British Columbian yliopistossa Kanadan Vancouverissa työskentelevä Belhabib on johtanut 24 maata kattavaa tutkimusta, jossa selvitettiin Afrikan kalakantojen kohtaloa 1950-luvulta lähtien.
Esille nousi yllätys toisensa jälkeen. Esimerkiksi koko maailman kalansaalis osoittautui noin 40 prosenttia suuremmaksi kuin YK:n ruokajärjestö FAO oli arvioinut.
Belhabib havaitsi myös, että saalis hupeni kolme kertaa nopeammin kuin FAO ennusti, mutta valtiot salasivat oikeat luvut erilaisin huijauksin.
Numerot heittävät
Algeria ilmoitti Atlantin tonnikalan suojelukomissiolle, että se kalasti vuosina 2001–2006 keskimäärin 2 000 tonnia sinievätonnikalaa. FAOlle maa raportoi, ettei uhanalaista kalaa pyydetty juuri lainkaan.
Osoittautui, että Algeria oli hankkinut muutamia pitkälläsiimalla varustettuja aluksia, vaikka paikalliset kalastajat eivät osanneet käyttää niitä. Niinpä niiden kiintiöt myytiin pääasiassa Japaniin ja Italiaan.
Marokon kalansaaliista kaksi kolmasosaa tulee maan laittomasti hallussaan pitämän Länsi-Saharan vesiltä. Tutkijat arvioivat pyynnin arvoksi vuodesta 1950 lähtien liki sata miljardia euroa. Lähes koko saalis myytiin Eurooppaan, joten sen todellinen arvo oli kaksinkertainen.
Jos pyytäjät olisivat maksaneet kalavesien omistajille 20 prosenttia tuloista, kuten EU väittää nykyisin tekevänsä, se olisi tuonut Marokolle merkittävät ansiot. Länsi-Saharassa se olisi jopa tuplannut henkeä kohti lasketun kansantuotteen, joka on puolen miljoonan asukkaan alueella nyt vain 2 250 euroa.
Tutkimus kuitenkin osoitti, että todellisuudessa EU maksaa kalastusoikeuksistaan 20 prosentin sijasta vain 5 prosenttia tuotosta. Ja muut maat vielä vähemmän.
Sardiinikin hupenee
Venäläiset ja kiinalaiset troolarit pyytävät sardiinia Mauritanian vesillä, mutta rannikon kalajauhotehtaat ovat enimmäkseen jouten. Belhabibin mukaan alukset raportoivat Mauritanialle vain pienen osan saaliistaan ja loput on myyty luvatta naapurimaihin tai viety Eurooppaan.
– Viranomaisilla ei ollut tästä aavistustakaan. He luulivat, että kalastuslaivasto toi koko saaliinsa rantaan ja raportoi sen, Belhabib sanoo.
Senegal karkotti venäläiset alukset vuonna 2012, koska ne olivat pyytäneet sardiinit lähes loppuun, mikä suututti paikalliset kalastajat.
– Mutta venäläiset hankkivat uudet luvat Guinea-Bissausta ja palasivat Senegalin vesille, Belhabib sanoo.
Troolarien palvelukseen
Senegalissa väestönkasvu lisäsi edullisen kalan kysyntää ja moni pienkalastaja siirtyi Mauritanian vesille. Kun Mauritania ja Senegal ajautuivat yhteenottoon 1989, senegalilaiskalastajat saivat häädön.
Moni heistä joutui mukaan laittomaan pyyntiin muiden maiden rannikolla korealaisten tai portugalilaisten troolarien pestaamana. Kalastajien pienveneet lähetettiin pyytämään arvokaloja rannikon syvänteistä, joihin trooli ei ulottunut. Alueet olivat tärkeitä kalakantojen uusiutumiselle, mutta nyt nekin on tutkijoiden mukaan tyhjennetty.
Etelä-Afrikan tuolloin hallitseman Namibian vesiltä pyydettiin vuonna 1969 kalaa 6,2 miljoonaa tonnia, mutta FAOlle raportoitiin vain 13 tonnia. Nykyisin Namibia valvoo kalakantojaan tehokkaasti ja on kieltänyt pyynnin ulkomaisilta laivastoilta.
Espanja kuluttaa meren antimia tuplasti Euroopan keskiarvoon verrattuna. Belhabibin tutkimuksen mukaan se myös rosvoaa niitä enemmän kuin mikään muu valtio. Seuraavaksi kovimmat rosvot ovat Kiina ja Japani.
lehti 