Kansan Uutisissa (14.10.) kerrottiin Silkkitiestä nyky-Georgian osalta. Vaan meidänpä perhe oli siellä jo aiemmin, vuonna 1989. Silloin se oli osa Neuvostoliittoa ja nimikin oli Gruusia. Olimme Tbilisissä koululaisten talvilomaviikolla.
Vaikka oli helmikuu, eipä siellä lunta näkynyt. Tosin osa matkakumppaneistamme oli suksien kanssa matkassa, mutta he jatkoivatkin Elbrus-vuorelle. Hotellimme nimi oli Tbilisi, Rustaveli-prospektin varrella. Maan kansallisrunoilijansa oli Shota Rustaveli – siitä nimi.
Adlerin lentokentälle laskeuduttuamme odottelimme bussissa hetken. Pari paikallista tuli kauppoja tekemään. Niinpä pari miespuolista matkalaista vaihtoikin villapaitansa vodkaan. Kun saavuimme hotellin aulaan, niin viinakassi putosi ja pullot särkyivät. ”Voi, voi”, ajattelimme. ”Nyt teillä ei ole viinaa eikä villapaitoja.” No, aulan lattia tuli pestyksi – ehkä hyvinkin liuottavilla aineilla.
Nuorimmaisemme oli kuusivuotias, joten emme tehneet pitkiä poikkeamia hotellin läheltä. Mtatsminda-vuorelle nousimme köysirataa pitkin, ja siellä oli puisto nimeltä Stalin-park. Poikkesimme ravintolaan, ja edeskäypä kysyi, olemmeko amerikkalaisia. Myöhemmin, kun kiertelimme vanhaa kaupunkia, joku huuteli: ”Terve, terve.” Ainakin hän tunnisti kansallisuutemme.
Eräänä päivänä lähdimme järjestetylle matkalle Kaukasus-vuorille, kohti Pasanaurin kaupunkia. Jälkeenpäin selvisi, että olimme sen matkan, 90 kilometriä, Silkkitiellä. Ensin poikkesimme Mtsketaan, joka oli Gruusian ensimmäinen pääkaupunki. Ostimme sieltä taulun, joka esittää 400-luvulla rakennettua ”Ristinkirkkoa”. Kaikissa Silkkitien dokumenteissa tuota kirkkoa näytetään, mutta meilläpä taulu on seinällä. Siitä jatkoimme Pasanauriin, joka oli siis matkamme päätepiste. Äärettömän kauniit maisemat näyttäytyivät sieltä Kaukasuksen rinteiltä. Alhaalla virtasi kirkkaan sininen joki. Joissain kohdissa näimme lammaspaimenia sauvoineen. Tuli mieleen, että mitähän nuo tietävät maailman menosta.
Matkamme viimeinen päivä oli helmikuun 25:s. Se on heidän kansallispäivänsä, ja kuulemma oli tekeillä suuria mielenosoituksia. Kävelimme vielä siinä pääkadulla, ja kauempaa näytti, että parlamenttitalon portailla on mieskuoro. Eipä ollutkaan, kun paremmin näimme. Rynnäkkökiväärein ja kilvin varustettu kaarti siinä turvasi maan johtoa. Hotelliamme vastapäätä oli myös panssarivaunuja. Rustaveli-prospektin toisessa päässä oli Lenin-aukio patsaineen, ja tuo patsas oli tarkoitus kaataa kyseisenä päivänä.
Me pääsimme kotimatkalle turvallisesti, mutta seuraavat suomalaismatkaajat joutuivat keskeyttämään matkansa. Oli miten oli, mutta tämä on eräs matkakohde, johon olisin valmis menemään uudelleenkin. Muistona minulla on lakki. Harmaa, villainen, jossa ohut ristikuvio sekä langasta punottu tupsu.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
uutiskirje 
