Hanna Baragin vuodet – ja Israelin

2001, tarkastuspiste

Tuolloin 66-vuotias pieni israelilaisnainen sai kuulla nuorelta sotilaalta olevansa ”Arafatin huora”.

Hanna Barag oli miehitetyllä alueella, tarkastuspisteellä vastaperustetun Machsum Watchin mukana. Tämä israelilaisnaisten järjestö tarkkailee ja raportoi yhä tänäänkin palestiinalaisten kohtelusta. Barag järkyttyi näkemästään ja aloitti uuden aktivisminsa.

Barag toivoo, että seuraava katastrofi pakottaa rauhaan.

Hän teki sen vaikeana aikana. Toinen intifada oli muuttumassa pommien, itsemurhaiskujen ja Israelin koston kierteeksi, joka kovetti ja yhtenäisti israelilaista yhteiskuntaa niin, ettei siinä jättänyt tilaa tarkastuspisteiden humanisteille.

Mutta Hanna Barag ei ollut kuka tahansa. Upseeri ja radikaali nainen oli elänyt läpi valtionsa historian ja tunsi henkilökohtaisesti lähes kaikki maan presidentit ja pääministerit. Hän tiesi, ettei mikään ollut koskaan täysin mustaa tai valkoista. Huorittelukumppaniaan Jasser Arafatia hän ei ollut tavannut, mutta tunsi monia, jotka olivat.

– Monet kuten minäkin, ja mielestäni useimmat, pitivät häntä vastenmielisenä, jotkut jopa vihasivat. Mutta olen tavannut niitäkin, jotka lumoutuivat hänestä.

Israelissa nousi valtaan vasemmiston ja liberaalien rauhanaktivistien inhoama Ariel Sharon. Hänet Barag tunsi.

– Hän oli mies ilman rajoja. Hän teki kammottavia
asioita sotilasurallaan, mutta oli myös äärettömän hurmaava ja karismaattinen. Hän soitti viulua. Hänen huumorissaan ei ollut väkivallan häivähdystäkään. Hän oli jyrkkä mielipiteissään, mutta hänestä itsestään oli helppo pitää. Hänessä oli jotain sankarillista.

– Sharon luopui Gazasta. Mutta hän teki sen vasta kun siellä murhattiin nainen lapsineen. Ikävä kyllä Israel vetäytyy, kuten Libanonista, vasta silloin kun on pakko. Kuitenkin uskon, että Sharon olisi voinut tehdä rauhan.

Barag on vanhempi kuin valtionsa, lähes yhtä vanha kuin Palestiinan konflikti.

1935, optimismin aika

Hanna Baragin syntymävuonna kaikki näyttää mahdolliselta. Englantilaiset miehittävät Palestiinaa ja ovat luvanneet juutalaisille kansallisen kodin. Nuoret sionistit ovat tehneet itsestään uusia, vahvoja, pelottomia, itsevarmoja ja rankan sosialistisia juutalaisia ja raivanneet soita viljelymaiksi.

Sekä Itä-Euroopasta tulleet että viime vuosina Saksasta saapuneet hyvin koulutetut ammattilaiset ovat kääntäneet lukeneisuutensa agronomiaksi ja appelsiinilehdot kukoistavat muun muassa lähellä Baragin kotikaupunkia Jaffaa. Tel Aviviin nousee Bauhaus-arkkitehtuurin mukaisia taloja. Taloudellisesta noususta alkavat hyötyä myös monet arabit, esimerkiksi Lyddassa.

On muutakin. Tähän asti juutalaisten tuloon ja uhkaavaan välienselvittelyyn on reagoinut lähinnä Palestiinan arabien yläluokka, mutta nyt alkaa syntyä uutta, islamin ja palestiinalaisuuden yhdistävää liikehdintää, joka kapinoi sekä englantilaisia että juutalaisia vastaan.

– Äitini meni synnyttämään Jerusalemiin, synnyin keskosena. Paluumatkalla pakenimme englantilaisten pommitusta sateeseen ja ojaan. En oikeastaan ole nähnyt päivääkään rauhaa sen jälkeen.

Baragin vanhemmat ovat yksi kuva Israelin historiasta. He tulivat Saksasta 1933 ja 1934. He ovat lähes kommunisteja ja – vegaaneja! He ovat idealisteja, joilla on arabiystäviä, eivätkä he tahdo mitään pahaa kenellekään.

Seuraavana vuonna helvetti repeää. Arabikapina alkaa toden teolla ja muuttuu terroriksi.

Juutalaisyhteisö reagoi hitaasti, mutta pian alkaa kehityskulku, joka ratkaisee tulevaisuuden. Juutalaisyhteisön sisällä ja kansainvälisessä sionismissa nousevat johtoon ne, jotka näkevät suuren konfliktin väistämättömänä. Yhteisö alkaa järjestäytyä tehokkaasti ja myös sotilaallisesti.

Myös juutalaiset terroristiryhmät järjestäytyvät. Ja kuin enteenä ne iskevät tehokkaasti: arabisiviilejä kuolee pian selvästi enemmän kuin juutalaisia, ja ensimmäiset yhteenotot englantilaisten ja juutalaisten välillä alkavat. Baragin perhe muuttaa Tel Aviviin.

Barag ei enää tunnista Israelia entisekseen.

– Muistan, kuinka pelkäsimme englantilaisten yöllisiä kotietsintöjä. Kotonamme oli piilossa aseita, vaikka vanhempani olivat pasifisteja. He olivat mukana Brit Shalomissa, järjestössä, joka uskoi kahden kansan valtioon ja Lähi-idän uusien valtioiden läheiseen liittoon.

1948, itsenäisyysjulistus

Israelin ensimmäinen sota on oudon kaukana Tel Avivista.

– Muistan pari pommitusta. Suurin ongelma meille oli se, että olimme vegaaneja. Joitakin vuosia aikaisemmin olimme pelänneet Rommelia. Olin pieni ja sairastin paljon, joten en liittynyt nuorisojärjestöihin.

Mutta tapahtumat koskettavat kaikkia.

– Meillä ei ollut radiota, mutta ennen itsenäisyysjulistusta se hankittiin. Isänikin itki onnesta, kun se luettiin.

Muualla itketään muista syistä. Syttyy Palestiinan sisällissota, joka oikeasti on uuden valtion kannalta vaarallinen. Mutta huonosti aseistettunakin Israelin tehokas sotilaallinen koneisto tyhjentää ensin arabeista ne kylät, jotka ovat juutalaissiirtokuntien välisten kulkureittien varrella. Palestiinalaisten muistoihin jää esimerkiksi Deir Yassinin joukkomurha.

Israel saa hankittua aseita. Se laajentaa aluettaan. Moshe Dayanin 89. rykmentti ajaa panssaroituna kiilana joka suuntaan ampuen kukoistavaan Lyddaan, ja kaupunki antautuu. Pian siviilejä kuolee sadoittain. Tuhannet kauhistuneet ihmiset pakenevat kolonnana, jota israelilaiset eivät halua ajatella ja palestiinalaiset eivät voi olla muistamatta.

Israelin uusi armeija voittaa sitä teoriassa hieman vahvemmat ympäröivien arabivaltioiden armeijat. Vain Jordanian tehokas Arabilegioona pystyy pitämään Israelin tavoitteleman Itä-Jerusalemin. Israel on menestystarina.

1955, Ben-Gurionin sihteerinä

Uusi valtio pystyy Hanna Baragin nuoruudessa ottamaan vastaan satoja tuhansia siirtolaisia ja pakolaisia sekä kääntämään taloutensa jyrkkään nousuun – osittain Länsi-Saksan maksamien hyvitysrahojen avulla, mutta ennen kaikkea sosialistisesti organisoidulla työllä.

Uudet juutalaiset, sabrat (kaktuksen hedelmä, joka on piikikäs mutta sisältä makea) ovat itseriittoisia mutta tehokkaita, vastakohtana keskistysleireiltä selvinneisiin puolipelkureihin, jotka hyväksytään hiljaisuuden hinnalla.

– Sabra ei itke. Menin armeijaan vuonna 1954. Yhtenä vielä tuolloin harvoista naisista minut lähetettiin upseerikurssille, vaikka kieltäydyin koskemasta aseeseen. Olen vieläkin sitä mieltä, että opin siellä johtamisesta, vastuunotosta ja keskittymisestä enemmän kuin koskaan.

Tämän lisäksi Barag osaa englantia. Hänestä tulee armeijan sotilasjohtajan, Moshe Dayanin lähimmän alaisen sihteeri.

– Moshe Dayan oli kamala mies, todella oli. Hän varmasti ajatteli minusta samoin. En olisi selviytynyt ilman muiden esikunnan ihmisten tukea. En vieläkään ymmärrä, miksi Dayan suositteli minua David Ben-
Gurionin sihteeriksi.

Barag pelkää Israelin kulkevan kohti diktatuuria.

Ben-Gurion oli Israelin valtion perustaja, jonka tiukka johdonmukaisuus oli johtanut senhetkiseen menestykseen.

– Ben-Gurion… hän ei ollut erityisen miellyttävä, ei sellainen, joka muistaa syntymäpäiväsi, mutta tiukan asiallinen. Huomenta ja kirjoita tämä. Meitä oli silloin vain neljä tekemässä sitä, mitä nykyään tekee kanslioissa ja sihteeristöissä useampia kymmeniä.

Baragin muistot ovat inhimillisyydessään kaukana nykyisestä, täydellisen valvotusta todellisuudesta.

– Ben-Gurionin vaimo oli vaativa ja säästäväinen, maanvaiva. Kerran piti viedä presidentille kukkia pääministeriltä. Minun piti poimia ne presidentin asunnon edessä olevasta puistosta. Olin erittäin näkyvästi raskaana ja vartiomies poimi puolestani, minä seisoin ja pidin hänen asettaan. No, se valokuva todella meni lehtiin.

Hanna Baragin kertomukset kuvaavat hyvin avointa yhteiskuntaa – ainakin juutalaisille.

– Vastasimme tuhansiin kirjeisiin – ylätyylisellä heprealla. Tulokkaiden asuttaminen oli ollut suunnaton urakka, eivätkä kaikki tietenkään olleet tyytyväisiä, sen enempää asuntoihinsa kuin vastauksiimmekaan.

– Rouva Cohenin mies oli vankilassa ja hän itse lapsien kanssa maaseudulla maatilkun, lehmän ja hevosen kanssa. Hän ei ymmärtänyt maataloudesta mitään, ei osannut lukea tai kirjoittaa hepreaa.

– Yhtenä aamuna, kun tulin töihin niin pääministerin toimistossa Persian shaahilta saadun maton päällä oli leiriytyneenä rouva Cohen lapsineen – ja hevosineen. Hevosen talutti ulos vierailulle saapunut Yhdysvaltain suurlähettiläs. Kuin satua, mutta totta. Tapasin rouva Cohenin joitakin vuosia sitten. Hän oli luonut loistavan uran opetusministeriössä rabbiinisen opetuksen ylitarkastajana.

– Meillä kaikilla oli tunne, että saavutimme ja rakensimme jotain ainutlaatuista. Vavahduttava elämys oli Eichmannin oikeudenkäynti, jonka jälkeen ei enää puhuttu puolipelkureista. Olimme yhtä.

1967, kuuden päivän sota

Hanna Baragin aviomies saa mahdollisuuden tehdä arkeologian alan väitöskirjansa Lontoossa. Aviopari asuu siellä kesäkuussa 1967.

– Mieheni oli oikeistolainen – olimme sopineet, että emme puhu politiikkaa kotona. Mutta ystäväpiirimme oli vasemmistolaista, liberaalia… Sitten tuli kuuden päivän sota. Menestyksemme, varsinkin Itä-Jerusalemin valtaus lumosi heidät kaikki. Kysyin miksi iloitsette? Ei ole luonteemme mukaista vetäytyä, ja nämä voitot tuhoavat meidät kuin rutto.

1977, Begin valtaan

Israel on voittanut vuoden 1973 Jom Kippur -sodan vain vaivoin, ja usko hallitsevaan sosiaalidemokratiaan on alkanut horjua. Vuoden 1948 terroristijohtaja Menachem Begin voittaa vaalit.

– Se oli shokki jota ei voinut uskoa todeksi. Tosin Begin vetosi populistisen tehokkaasti arabimaista tulleisiin köyhiin israelilaisiin, alhaisimpiin vaistoihimme, mutta silti järkytyimme.

– Beginillä oli kuitenkin ideologia, häntä saattoi kun-
nioittaa ihmisenä, hän eli vaatimattomasti eikä menettänyt kosketustaan kansaan. Hän oli aivan muuta kuin nykyjohtajamme.

Ensimmäisen intifadan (1987–1993) jälkeen Israelin vasemmisto saa uuden tilaisuuden.

1992, Oslon sopimus

Hanna Barag seuraa ystävänsä Shimon Peresin kamppailua historian muuttamiseksi.

– Hänellä oli visioita ja karismaa, hän kuunteli ja oli utelias. Juuri hän sai Jitzhak Rabinin lähtemään Osloon ja allekirjoittamaan silloiset sopimukset. Muutenhan nämä kaksi eivät tulleet toimeen ollenkaan.

Rauhantekijä Rabin murhataan kaksi vuotta myöhemmin. Peres ei onnistu voittamaan seuraavia vaaleja.

– Ehkä hän oli jotenkin liian poliitikko, antoi vaikutelman juonittelijasta. Jokin hänessä ärsytti ihmisiä täällä – ulkomaillahan hän oli erittäin suosittu. Ja täällä myös myöhemmin presidenttinä. Muistan, kuinka hän vei lapsenlapseni toimistoonsa ja kertoili nojatuolissa istuen työstään presidenttinä.

– Ei tullut rauhaa. Teimme virheitä, mutta on typerää ajatella palestiinalaisiakaan enkeleinä.

2017, pettymyksen aika

Nuorena menestystä todistanut Hanna Barag elää nyt tragediaa. Hän ei täysin tunnista maata, jossa elää.

– Yhtenäisyyden tunne on kadonnut. Minulla ei ole mitään yhteistä siirtokuntien kiihkoilijoiden kanssa, edes juutalaisuutemme ei ole samaa. Nuorten sotilaidemme tietämättömyys historiastamme on ällistyttävää. Armeija on jotain muuta kuin ennen. Niin moni ei edes suorita asevelvollisuutta.

Hänellä oli ja on ystäviä armeijan korkeimmilla portailla. He kaikki jakoivat vakaumuksen puhtaista aseista ja solidaarisesta yhteiskunnasta, Barag uskoo. Kun Barag aloittaa aktiivisen taistelunsa vuonna 2001, hän on kutsuttu vieras puhumaan muun muassa kadeteille. Hän uskoo muutoksen mahdollisuuteen.

Toisen Libanonin sodan (2006) jälkeen Israelin rauhanliike tuntuukin voittavan, palestiinalaisten kohtelu tarkastuspisteillä paranee. Mutta lopulta Barag pettyy.

– Palestiinalaiset ovat tottuneet miehitykseen. Tilanne on heille siedettävä, koska heidän on käytävä töissä Israe-
lissa, ja me, siis minun ja sinun kaltaisesi hyväntekijät ovat tehneet sen heille joustavaksi.

– Israelilaisia ei miehitys kiinnosta vähääkään, useimmat meistä eivät ole missään kosketuksissa palestiinalaisiin. Miehitys ei edes maksa mitään, päinvastoin, siitä on tullut turvallisuusliiketoimintaa. Hebron on helvetti ja Euroopan unioni elättää väestön, jonka tarpeista miehitysvallan pitäisi huolehtia.

– Muistan, kun oikeus päätti Amonan siirtokunnan laittomuudesta. Ystävieni riemuitessa sanoin, että tämä maksaa meille sen, että ne lakkauttavat korkeimman oikeuden itsenäisyyden.

Pieni, vahva nainen ei säästele sanojaan, ei tarvitse.

– Benjamin Netanjahu on heikko ja pelkuri, mutta ei tyhmä. Hän on pr-tietoinen kuin mustalla, valkoisella ja ihmisten peloilla pelaava copywriter. Hän pystyy luomaan itsestään kuvan keisarina ja siksi hän saa kahmia jopa laitonta omaisuutta. Mutta hän on lukenut. Kun hän ja Donald Trump tapaavat, niin Trump ei ymmärrä, mitä Netanjahu puhuu.

– Olemme menossa kohti diktatuuria. Sen ensimmäinen oire on se, että keksitään uusi kieli ja kielletään sanoja, kuten kouluissa nyt Nakba eli palestiinalaisten vuosi 1948. Huomaan tämän vaikkapa keskustellessani lastenlasteni kanssa.

2018, seuraava katastrofi?

Hanna Barag ei usko, että Israelin väsynyt vasemmisto tai rauhanliike pystyy muuttamaan mitään oleellista. Hän suhtautuu epäillen myös kansainväliseen solidaarisuuteen ja näkee sen tekevän päällekkäistä työtä israelilaisten kanssa. Tarkemmin perustelematta – kuten niin moni muukin israelilaisessa vasemmistossa – hän ei hyväksy BDS-liikettä (Israeliin kohdistuvaa boikottikampanjaa). Jotain hän kuitenkin kehottaa Eurooppaa tekemään.

– Jos emme pääsisi vaikkapa Euroviisuihin tai jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin niin se sattuisi. Ja jotain talouspakotteita, mutta mitä…

BDS on ongelma, ja samoin on vuosi 1948. Vaikka Barag tietää, että Palestiinan Nakba, katastrofi, tapahtui, niin hänelle todellisempaa on voitto siinä ainoassa sodassa, jota Israel ei aloittanut.

Hanna Barag toivoo, että väistämätön seuraava katastrofi on sellainen, joka pakottaa Israelin ja sen naapurit rauhaan. Hän uskoo, että Israelissa on vielä jäljellä jotain sen suuruuden ajan hengestä. Ehkä tahtomattaan hän kertoo hyytävän tarinan.

– Tämä ja viereiset talot muodostavat suuren korttelin. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä toistemme kanssa. Sitten yhdessä rapussa nainen tappoi itsensä ja viisi lastaan. Aloimme kysyä, kuinka tuollainen epätoivo ja yksinäisyys on mahdollista. Nyt olemme yhteisö, järjestämme pihatapahtumia ja kaikkea.