Keskustelu kulttuurisesta omimisesta nousi viime viikolla esiin taas kerran. Aiheesta ei ole toistaiseksi keskusteltu Suomessa kovin laajasti ja kattavasti, siksi se tuntuu joka kerta uudelta mediajulkisuuteen noustessaan. On kuitenkin niin, että saamelaisaktivistit ovat nostaneet kulttuurisen omimisen ongelmia esiin jo hyvin pitkään. Heitä ei vaan ole kuunneltu riittävästi.
Kulttuuriseen omimiseen kohdistuva kritiikki leimataan usein mielensä pahoittamiseksi ja puolesta loukkaantumiseksi. Kyse ei kuitenkaan ole tunteista. Tai on niistäkin, mutta ei pelkästään. Pikemminkin kyse on kunnioituksesta ja sen puutteesta. Sekä vielä merkitsevämmin valtarakenteista ja alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeudesta.
Saamelaiset leimataan turhasta loukkaantujiksi, kun valtaväestö keskustelee keskenään ja päättää, ettei tässä mitään ongelmaa ollut.
Puheella loukatuista tunteista on helppo siirtää keskustelu jonnekin muualle itse aiheesta, semminkin kun valta-analyysi on haastavaa etuoikeutetussa asemassa oleville. Valtaväestön edustajana on helppo ajatella, että eihän sillä ole mitään merkitystä, jos joku pukeutuu gáktiin (saamenpukuun) saatikka intiaanipäähineeseen. Mitä tekemistä Amerikan alkuperäiskansojen historiallisilla symboleilla on nyky-Suomen kanssa?
Niin no, gáktit ja sulkapäähineet ovat osa elävää kulttuuria ja Suomi on osa maailmaa, ei jokin siitä irrallinen saareke. Muiden kulttuurien symbolisia esineitä voi käyttää kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti. Jos ottaa muiden kulttuurien osia omaan käyttöönsä, on aina se riski, että se ei ole näitä kulttuureja kunnioittavaa.
Kunnioittava käyttö vaatii perehtymistä aiheeseen ja symbolisten esineiden merkitykseen niiden kulttuurisessa kontekstissa. Erinomaisen kattava esitys aiheeseen on blogi nimeltään Esitys gáktirauhan perusteluista (perustelut.blogspot.fi).
Saamelaiset ovat kulttuurisen omimisen asiantuntijoita juuri siksi, että ilmiö kohdistuu Suomessa usein heihin. Kuitenkin asian noustessa esiin mediassa, heidät usein hiljennetään. Heidän näkökulmansa jätetään tuomatta esiin ja heidät leimataan turhasta loukkaantujiksi, kun valtaväestö keskustelee keskenään ja päättää, ettei tässä mitään ongelmaa ollut.
Asiasta aktiivisesti sosiaalisessa mediassa keskustelevia saamelaisia yritetään saada hiljaiseksi myös silkalla vihapuheella, kuten Petra Laiti blogissaan (petralaiti.com) tuo esiin.
Media nostaa kulttuurisen omimisen esiin yleensä yksittäistapauksina, eikä systemaattisena ja toistuvana ilmiönä. Myös näin luodaan kuvaa, että kriittinen keskustelu tapauksesta on mitätöntä turhasta loukkaantumista. Lyödään tapauksen päälle somekohun leima ja siirrytään eteenpäin, kunnes taas tulee seuraava ”kohu”.
Kriittinen keskustelu ei kuitenkaan ole mikään somekohu, se on tapa tehdä näkyväksi systemaattisia ongelmia.
Sosiaalisen median kautta monet sellaiset näkökulmat, jotka aiemmin eivät ole nousseet esiin, pääsevät kuuluviin. Tämä on valtavan hieno asia ja tarjoaa meille kaikille monia oppimisen mahdollisuuksia. Kuuntelemalla toisten ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä, voi päästä laajentamaan omaa maailmankuvaansa ja oppia jotakin valtarakenteista.
Yleensä ne, jotka ovat valtarakenteissa jollain tavalla alisteisessa asemassa, hahmottavat nämä rakenteet paremmin kuin ne, joilla valtaa on. Siksi syrjittyjen kuunteleminen ja vakavasti ottaminen on joskus hankalaa.
Oman etuoikeutetun aseman tiedostaminen nostaa esiin monenlaisia tunteita, syyllisyyttäkin. Ei kuitenkaan kannata jäädä defenssipäissään torjumaan ja kieltämään toisen kokemuksia, siksi että ne tuottavat itsessä epämiellyttävän olon.
Toisen kokemuksen ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mutta ymmärtäminen ei ole solidaarisuuden edellytys. Kuunteleminen ja vakavasti ottaminen ovat.
On melko mielikuvituksetonta väittää, että mitään ei saa enää tehdä, jos toisten kulttuurien symbolisia esineitä pitää kohdella kunnioittavasti. Kaikki lainaaminen toisilta kulttuureilta ei ole kulttuurista omimista, rajat ovat häilyviä eikä yksiselitteisiä ohjenuoria ole. Erityisen tarkkana pitää kuitenkin olla vähemmistökulttuureilta lainaamisessa, silloin kun valtakulttuurin edustajat tekevät sen taloudellisen hyötymisen tarkoituksessa.
Kun muita kulttuureja typistetään stereotyypeiksi, joilla tehdään rahaa, ollaan aika kaukana kunnioittamisesta. Se, että tamperelainen firma mainostaa itseään stereotyyppisellä intiaanikuvastolla on ongelma. Se on ongelma, koska me valkoiset tamperelaiset olemme osa globaalin valkoisen ylivallan jatkumoa.
Vaikka Yhdysvaltojen alkuperäiskansat tuntuvat kaukaisilta, olemme me kaikki kietoutuneet yhteen globaalin talouden ja historian monimutkaisissa kudelmissa.
Kritiikkiä ei tietenkään kenenkään tarvitse ottaa vakavasti, jokainen saa omassa elämässään, työssään tai mainoskampanjassaan pukeutua niin kuin haluaa ja tuottaa ihan minkälaisia kuvastoja tahansa. Ei ankeiden stereotypioiden toistamista kukaan ole kieltänyt. Kuluttajana voin jättää tamperelaisfirman palvelut käyttämättä ja Brunbergin edelleen rasistisesti kuvittamat suklaasuukot ostamatta.
Voin myös käyttää sananvapauttani näiden kritisoimiseen, siinä missä jotkut muut käyttävät ilmaisunvapautta ongelmallisten kuvastojen tuottamiseen. Jokainen saa valita, minne suuntaan maailmaa haluaa osaltaan viedä. Kritiikki pyrkii osoittamaan valtarakenteita ja normeja, mikä on ensimmäinen askel niiden purkamiseen ja liikkeeseen kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa ja maailmaa.
Lopulta, kun tietoisuus kulttuurisen omimisen ongelmista leviää, on hämmentävää, miksi jotkut kerta toisensa jälkeen valitsisivat loukata muita tietoisesti.
uutiskirje 