Toukokuun lopussa käytävät Euroopan parlamentin vaalit ovat saaneet varsin vähän huomiota julkisessa keskustelussa. Tämä on harmillista, sillä EU:n talousarkkitehtuuriin on viime vuosina kaavailtu jättimäisiä muutoksia.
Keskeisimmät muutospaineet koskevat erityisesti Euroopan talous- ja rahaliittoa. EMUn sääntöihin luodut poikkeukset ovat antaneet enemmän talouspoliittista liikkumatilaa jäsenvaltioille kuin tiukkaa talouskuria kannattavat poliittiset ryhmät olisivat toivoneet.
Yleinen johtopäätös näissä piireissä on jo vuosien ajan ollut, että EMUn perinteinen juridisiin säädöksiin nojaava talousarkkitehtuuri ei enää toimi, vaan se on korvattava markkinakuriin perustuvalla järjestelmällä. Siitä mitä markkinakuriin nojaava EMU käytännön tasolla tarkoittaisi, ei ole vielä täyttä varmuutta.
Kenties eniten huomiota on saanut saksalais-ranskalaisen ekonomistiryhmän esitys pakollisesta velkajärjestelystä ylivelkaantuneille eurovaltioille. Esityksen mukaan vasta velkajärjestelyn jälkeen valtioilla olisi mahdollisuus saada hätälainoitusta.
Koska mitään absoluuttista rajaa valtion ylivelkaantumiselle ei ole, käytännössä tällainen järjestely edellyttäisi jonkin keinotekoisen raja-arvon asettamista. Muussa tapauksessa maksukyvyttömiä valtioita on mahdotonta erottaa tilapäisistä rahoitusongelmista kärsivistä valtioista.
Pakollinen velkasaneeraus saattaa kuulostaa mielekkäältä, mutta sen seuraukset voisivat olla tuhoisia. Kun jonkin valtion velkaantumisaste lähestyisi asetettua raja-arvoa, alkaisivat sijoittajat vaatia lainoihinsa yhä kovempia riskilisiä. Niinpä jo ennestään heikossa asemassa olevien valtioiden tilanne vaikeutuisi entisestään.
Reformin tarkoituksena olisi tietenkin pakottaa valtiot jo hyvissä ajoin ennen velkarajan vastaantuloa noudattamaan tiukempaa budjettipolitiikkaa. Myös muut asiantuntijakeskusteluissa pyörivät markkinakurireformit perustuvat samaan logiikkaan: valtioiden velkakirjojen ostamisesta yritetään keinotekoisesti tehdä aiempaa vähemmän houkuttelevaa sijoittajille ja pankeille ja näin vaikeuttaa valtioita tekemästä budjettialijäämiä.
Markkinakuriin nojaavaan EMUun liittyy kuitenkin vakavia ongelmia. Ensinnäkin keinotekoisesti valtioiden velkaantumista rajoittavat uudistukset saattavat estää myös perustellun elvytyspolitiikan toteuttamisen ja lisätä työttömyyttä etenkin pitkittyneiden taantumien oloissa.
Toiseksi taloustieteilijät Paul De Grauwe ja Yuemei Ji ovat todenneet osuvasti markkinakuriuudistuksia kritisoidessaan, että rahoitusmarkkinat ovat osoittautuneet poikkeuksellisen huonoksi taloudellisen vakauden lähteeksi. Esimerkiksi finanssikriisin yhteydessä euforia valtasi markkinat nousukaudella eikä riskejä nähty sen koommin Yhdysvaltojen asuntomarkkinoilla kuin Kreikan valtion velkakirjoissakaan. Kriisin alkamisen jälkeen mentiin taas toiseen ääripäähän ja kuria alettiin vaatia kohtuuttomasti.
On totta, että EMUn vanha sääntöperustainen taloushallinta ei ole onnistunut. EMU vaatiikin uudistuksia, mutta keinotekoinen markkinakurin lisääminen loisi euroalueelle vain entistä suurempia ongelmia.
Kirjoittaja on tutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
lehti 