Ben Macintyren teos Vakooja ja petturi on lajissaan omaa luokkaansa. Se ei ole häikäisevä sepite salaisen agentin urotöistä eikä karnevaalia muistuttavasta elämästä, vaan hyytävä tositarina kylmän sodan viimeisiltä ajoilta. Teos kertoo 1938 syntyneestä KGB:n everstistä Oleg Gordievskista, hänen urastaan, paljastumisesta Britannian MI6:n vakoojaksi ja mielikuvituksellisesta tuntuvasta paostaan Neuvostoliitosta 19. heinäkuuta 1985.
KGB:n huippukoulutuksen saaneesta upseerista kehkeytyy vähitellen Kööpenhaminan komennuksellaan neuvossysteemistä vieraantuva, toisinajatteleva, kriittinen huippuvirkailija, joka ikään kuin huomaamattaan, mutta vastaan panematta, liukuu Britannian kuuluisan salaisen palvelun MI6:n porstuaan.
Eversti Gordievskin kannustimena ja pontimena ei ole raha, vaan syvenevä kriittinen näkemys demokraattisen ja totalitaarisen valtion järjestelmien erosta, järjestyksestä, ihmisoikeuksista ja vapauksista, yksityiselämästä jota totalitaarisessa Neuvostoliitossa vahditaan ja valvotaan äärimmäisyyksiin asti.
Gordievskin lähtökohdat ovat kgb-läisen kenraalin perheessä, jossa äidin kokemukset stalinistisesta terrorista ja isän omaisuuden sosialisoinnista kivettivät hänet eikä hän koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, ei uskonut Stalinin salaisen poliisin NKVD:n erehtymättömyyteen.
Gordievskin käsitys kgb-isästään on, että tämä koki kaiken aikaa syyllisyyttä Stalinin koneiston terrorista, mutta vaikeni pelosta; oman itsensä, tulevaisuutensa ja perheensä takia. Äidin psykologinen, hiljainen vaikutus poikansa Olegin sammumattomaan tiedonjanoon on ollut suuri.
Ulkomaankomennukset havahduttivat
Gordievski on sekä KGB:n koulutuksessa että alussa vaatimattomissa ”paperinpyörittelytehtävissä” määrätietoinen, kunnianhimoinen, mitään kyseenalaistamaton.
Ensimmäinen ulkomaankomennus DDR:ään on mullistava: täysin toisenlaista elämää kuin Neuvostoliitossa, vaikka DDR:n oma salainen poliisi Stasi on tehokas, kaiken näkevä, kaiken kuuleva, kaikkea valvova organisaatio, jolla on ilmiantajansa jopa perheiden omassa keskuudessa.
Nimitys Neuvostoliiton Tanskan suurlähetystön KGB:n ”rezidenturaan” sysää muutoksen pysyvästi liikkeelle: painettu materiaali, vapaasti saatavilla oleva tieto, muun muassa nobelisti Alexandr Solzhenitsynin Vankileirien saaristo, vaikuttavat loppumattoman tiedonjanoiseen Gordievskiin. Siihen liittyy myös tutustuminen Britannian MI6:n kontakteihin – hyvin viaton ja vaatimaton alku. Taustalla on myös Tšekkoslovakia miehitys, jonka kielteinen vaikutus Gordievskiin on lopulta shokeeraava.
Gordievski palaa Moskovaan 1978 ja alkaa määrätietoisesti pyrkiä KGB:n Lontoon rezidenturan johtoon residentiksi. Vastaavaa virkaa hoiti Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingissä monille suomalaisille ehkä liiankin tuttu, julkisuudessa hyvin viihtynyt KGB-kenraali Viktor Vladimirov. Juonittelun, nöyristelyn ja vehkeilyn kautta eversti Oleg Gordievski nimitetään KGB:n Lontoon residentiksi 28. huhtikuuta 1985. Monet jäävät nuolemaan haavojaan, hautomaan kostoa.
Ames kavalsi Gordievskin
Lontoon tehtävä antaa MI6:lle ja Gordievskille tilaisuuden lisätä ja tiivistää yhteistyötä hyvin monimutkaisten turva- ynnä muiden järjestelyjen kautta. Gordievski loittonee KGB:sta, kuten sanottu: ei rahan vaan ideologian takia. Myyrä MI6:ssa kavaltaa hänet KGB:lle.
Myyrä paljastuu 1994. Hän on nimeltään CIA:n Rick Ames, joka istuu tälläkin hetkellä elinkautista tuomiotaan liittovaltion vankilassa Indianassa Yhdysvalloissa.
Oleg Gordievskin ja Rick Amesin vakoilun tarkoituksessa on olennainen ero: edellinen vakoili maailmankatsomuksen takia, jälkimmäinen suurista seteleistä, joita hän todella saikin.
Eversti Gordievski kuitenkin komennetaan palaamaan Moskovaan jo toukokuussa 1985. Vahvat epäilykset myyrästä MI6:ssa mielessään Gordievski palaa, mutta sitä ennen on Lontoossa ehditty laatia lähes paranoidisen mutkikas pakosuunnitelma Moskovasta, jos tilanne KGB:n tiukassa valvonnassa käy tukalaksi. Niin kuin tapahtuukin ja KGB:n kouluttama Gordievski tajuaa asian monista yksityiskohdista. Hän ymmärtää ja tietää myös, mikä on oleva hänen kohtalonsa, jos hän ei pääse pakoon KGB:n ulottumattomiin: ”Smyert spioniam”, ”Kuolema vakoojille.” KGB:n slogaanin mukaisesti.
Mies joka tiesi liikaa
Gordievski on ollut jo ennen Lontooseen nimitystään ja varsinkin siellä mies, joka tiesi liikaa, antoi kaikki Neuvostoliiton mitä erilaisimpia operaatioita koskevat tietonsa Britannian MI6:lle. Sitä kautta tiedot kulkivat muun muassa Britannian pääministeri Margaret Thatcherille ja Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganille.
Samaan aikaan, 1985, käynnisteli pääsihteeri ja presidentti Mihail Sergejevitsh Gorbatshov Neuvostoliitossa perestroikaksi ja glasnostiksi kutsuttua epätoivoiseksi osoittautunutta, vastarintaa kohdannutta uudistuspolitiikkaansa. Lopun me tiedämme.
Monimutkaisen, vaarallisen paon valmistelun ainekset ovat sellaisesta, todellisesta elävän elämän agenttitarinasta, jossa ei ole minkäänlaista glamouria, glitteriä eikä muuta sepitteellistä. Sen sijaan on vain pelkoa, pakoa, ahdistusta, jatkuvasti tapissaan sykyttävää verenpainetta, unettomuutta, piileskelyä oman henkensä uhalla. Kaiken tuon draaman rinnalla räiskyvät ja värikkäät agenttisepitteet kalpenevat valjuiksi pyhäkoulutarinoiksi. Oleg Gordievski pakenee henkensä kaupalla KGB:n kiristyvää verkkoa.
Diplomaattiauton peräkontissa Suomeen
Mielikuvituksellisen, mutta todellisen paon pääsuunnitelma on paeta Vaalimaalla Suomen puolelle diplomaattiauton peräkontissa erikoisjärjestelyin. Muutamaa kuukautta ennen pakoa MI6:n itäblokin aluepäällikkö on käynyt Supon silloisen päällikön Seppo Tiitisen pakeilla esittäen hypoteettisen kysymyksen loikkarin kuljettamisesta Suomen läpi ”teidän tietämättä”.
MacInyren kirjan mukaan Tiitinen vastasi: ”Juuri niin. Kerrotte sitten jälkikäteen.”
Kun Gordievskille hengenvaarallinen, Britannialle diplomaattisen selkkauksen uhalla tehty operaatio onnistuu, MI6 ilmoittaa Supon Tiitiselle venäläisen loikkarin salakuljettamisesta Suomen läpi länteen, vastaus kuuluu: ”Seppo on tyytyväinen. Hän haluaa kuitenkin tietää, käytettiinkö voimakeinoja” MI6 vakuutti, ettei väkivaltaan tarvinnut turvautua.
Johtopäätökseni on, että Suomen ylin valtiojohto oli erittäin hyvin selvillä Gordievskin yhteistyöstä MI6:n kanssa, hänen paostaan Neuvostoliitosta Suomeen Vaalimaalla sekä maamme halki Norjan puolelle. Turvallisuuspoliisimme Supo sekä monista viittauksista päätellen myös Pääesikunnan tiedustelu- tutkintatoimisto tekivät tässäkin asiassa hyvin ansiokasta työtä.
Taitava MI6, jähmeä KGB
Teoksen kirjoittaja Ben Macintyre on The Times-lehden toimittaja ja historioitsija. Hänen perusteellinen ja yksityiskohtainen Gordievski-teoksensa on tärkeä dokumentti, raadollinen, paisuttelematon lähihistorian teos, jonka päähenkilön toiminta todennäköisesti vaikutti omalta osaltaan kylmän sodan lopputulokseen.
Teoksesta käy ilmi yhtäältä MI6:n taitavuus, joustavuus ja luova ajattelu sekä paljon tietävän agentin eli KGB:n everstin, Lontoon residentin Oleg Gordievskin saamisesta yhteistyökumppaniksi että hänen monimutkaisen, hengenvaarallisen pakonsa järjestely KGB:n silmien alta Suomen kautta Britanniaan Lontoon turvataloon. Siellä nyt 81-vuotias Gordievski on paostaan lähtien asunut tarkkojen turvatoimien ympäröimänä.
Toisaalta KGB osoittautuu ainakin Gordievskin tapauksessa jähmeäksi, komentosuhteiltaan ylenpalttisen autoritaaris-byrokraattiseksi ja toisiaan vastaan juonittelevien pyrkyrien virastoksi, jossa kuitenkin pätee ja on voimassa KGB:n karu tunnuslause ”Kuolema vakoojille”.
Gordievskin asia käsiteltiin oikeudessa 14. marraskuuta 1985. Hänet tuomittiin poissa olevana kuolemaan maanpetoksesta.
Suomen historian eräistä yksityiskohdista, kuten Viipurista, olisi ollut tarkentamista. Ne ovat kuitenkin häviävän pieniä yksityiskohtia suuressa, erinomaisesti dokumentoidussa tarinassa.
Aura Nurmen suomennos on luistavaa, mitä sujuvinta luettavaa.
Kirjoittaja on Vantaan Sillbölen rautakaivoksilla vuodesta 1988 asunut kriitikko.
Ben Macintyre: Vakooja ja petturi. Suomentanut Aura Nurmi. Ateena 2020, 458 sivua.
uutiskirje 
