Jokainen sana tuntuu neulanpistolta. Tuhansien ja tuhansien elämien ja kuolemien kyseenalaistaminen, heidän kohtaloidensa lakaiseminen maton alle, sieltä lattialankkujen väliin jäävistä raoista piiloon, unholaan.”
Näin romaanihenkilö Maria kokee syksyllä 2018 uutisen, jossa kerrotaan Venäjän aloittaneen kaivaukset 1930-luvulla teloitettujen joukkohautapaikkana tunnetussa Sandarmohissa. Suomen sukuisia vainajia arvioidaan olevan siellä tuhansia. Venäjä yrittää todistaa, että suomalaiset teloittivat Sandarmohissa sotavankeja jatkosodan aikana.
Maria on henkilö syksyn kirjatapauksiin kuuluvassa Anna Soudakovan romaanissa Mitä männyt näkevät. Siinä kuvattu reaktio oli myös hänen omansa kaksi vuotta sitten. ”Veri hyökkää päähän, sumentaa ajatukset. Lohduton voimattomuus valtaa pimeän makuuhuoneen.”
1 111 Solovetskissa säilytettyä vankia ammuttiin lähellä Karhumäen kaupunkia.
Jää vain kysymys, miksi.
Anna Soudakova, vuonna 1983 syntynyt vantaalainen opettaja, reagoi voimakkaasti, koska Sandarmoh on hänen sukunsa kipeää historiaa. Jossain siellä mäntyjen keskellä lepää hänen isovanhempiensa vanhempia ja muita sukulaisia, jotka teloitettiin Stalinin suuren terrorin aikana 1930-luvulla.
NKVD:n ”mustien korppien” suorittamista vangitsemisista alkaa hänen romaaninsa, jonka runollisen kaunis kieli vielä korostaa ajan rumuutta. Tuomittuja eivät olleet vain syyttömänä vangitut ja teloitetut. Heidän lapsistaan, kuten romaanin pääkertojasta Jurista, tuli ”isänmaan vihollisten jälkeläisiä”.
Jurin esikuva oli Anna Soudakovan isoisä.
Uutinen Sandarmohin uusista kaivauksista järkytti esikoiskirjailijaa, koska pyrkimys historian uudelleen kirjoittamiseen Venäjällä on niin julkeaa. Tutkinnan haluttu lopputuloskin kerrotaan etukäteen. Ei kiistetä vainon uhreja, mutta muistopaikan taustaa vesitetään teorioilla puna-armeijan teloitetuista, joille pitäisi rakentaa muistomerkki.
Unohtaa ei saa
Mitä männyt näkevät alkoi rakentua kolmisen vuotta sitten. Anna Soudakova osallistui kirjoittajakurssille, jonka aiheena oli elämä tarinaksi. Hän alkoi kirjoittaa isoisältään kuulemiaan tarinoita muistoksi jälkipolville.
Sitä ennen elokuussa 2013 Soudakova kävi itse mumminsa kanssa Sandarmohissa. Vielä silloin muistopäivä oli juhla, jossa viranomaiset puhuivat ja media raportoi. Nyt virallinen Venäjä yrittää häivyttää ja vääristellä Sandarmohin muistoa.
Hänelle itselleen vahvistui viimeistään sillä käynnillä, että asiaa ei saa unohtaa.
Kokemusta aina 5. elokuuta pidettävässä muistojuhlassa Soudakova kuvailee vaikuttavaksi. Metsän hän oli osannut kuvitella, koska isoisä oli kertonut siitä. Odottamatonta oli ihmisten paljous. Paikalla oli monia kansallisuuksia, kieliä ja kulttuureita, jotka sulautuivat yhteiseksi hengeksi.
Lisäkiintiötä täyttämässä
Romaanissaan Soudakova kuvaa ”isänmaan vihollisten jälkeläisten” elämää Neuvostoliitossa maan hajoamiseen saakka, ja myös historiallisen totuuden etsintää. Kun olot hieman vapautuvat, Juri ja hänen vaimonsa Tatjana saavat viranomaisilta selvityksiä vanhempiensa kohtalosta. Kuolleiden maine palautetaan.
Viralliset selvitykset ovat kuitenkin aina jollain lailla puutteellisia. Neuvostoaikana jälkiä yritetään peitellä.
Lopullisen totuuden saa selville vasta Memorial-järjestö 1990-luvulla. Äiti, isä, setiä ja tätejä on teloitettu syksyllä 1937. Valtionturvallisuuden kapteeni Matvejev on pannut toimeen käskyn, jonka seurauksena 1 111 Solovetskissa säilytettyä vankia ammuttiin lähellä Karhumäen kaupunkia.
Aluksi Soudakovan isoisän vanhemmat oli tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. Joukkohautoihin he päätyivät, paikallisviranomaiset anoivat ja saivat lisäkiintiöitä kuolemanrangaistuksiin, jotka oli etukäteen määrätty keskushallinnon taholta.
Totuuden selvittäminen oli sallittua Venäjällä 1990-luvulla. Nyt Memorial on leimattu ulkomaiseksi agentiksi ja Sandarmohin teloituspaikan löytänyt Juri Dmitrijev on vankilassa.
Totuuden etsiminen on vaihtunut historian väärentämiseksi. Loppua kohden Mitä männyt näkevät kehittyy vahvaksi puheenvuoroksi sitä vastaan.
Yksilötasolla Soudakovaa mietityttää, miten ihminen selviää, kun elää lähes koko elämänsä epätietoisuuden vallassa.
Ja miten sitten, kun saa lopulta tietää totuuden?
”Pitää uskoa, mitä sanotaan”
Hän muistaa, että isoisä itki perheen vielä asuessa Neuvostoliitossa, kun tieto vanhempien teloituksesta vahvistui. Sen jälkeen hän purki tuskaansa kirjoittamalla runoja, jotka nyt ovat perheaarre.
Romaanin kirjoittamisen loppumetreillä Anna Soudakovalle vahvistui, että siinä pitää tarinan kertomisen lisäksi myös ottaa kantaa historian väärentämiseen.
Mutta miksi vääristely menee niin helposti läpi?
– Neuvostoliitossa ei edes yritetty opettaa, että jokaisella on oma pää ja oma järki. Jokainen voi ajatella itse. Vaan opetettiin, että pitää uskoa siihen, mitä sanotaan, koulunsa Leningradissa aloittanut ja kahdeksanvuotiaana Suomeen muuttanut Soudakova miettii syyksi.
Neuvostoliiton lopusta on 30 vuotta, mutta asenne pysyy. Omien, vallanpitäjistä eriävien mielipiteiden muodostaminen koetaan jopa pelottavana. Sen hän on huomannut jutellessaan Venäjällä edelleen asuvien tuttujensa kanssa. Liberaalisti ajattelevien kanssa voi puhua politiikasta, mutta esimerkiksi hänen Moskovassa asuva, valtiolla töissä oleva sukulaisensa ei edes halua ajatella mitenkään eriävästi.
– Tiedän siellä tosi paljon ihmisiä, jotka ajattelevat Stalinin vainoista, että mitä niitä nyt muistellaan. Se kuulemma vain häiritsee maan kehitystä ja uhkaa vakautta. Vakautta he pitävät kaikkein tärkeimpänä asiana.
Vakauden horjuttajina pidetään maan sisällä Juri Dmitrijevin kaltaisia historian ikävien asioiden penkojia sekä ulkopuolella tietysti ”länttä”. Uhkia on joka puolella.
– Nykyään hyvin usein kuulee Venäjällä, että jos asettaa itsensä oppositioon, on kansan vihollinen ja vihaa omaa maataan. Pakotettu patriotismi on suuressa arvossa. Isänmaallisuus on minusta kuitenkin ihan muuta: se ei edellytä rakkautta vallanpitäjiä kohtaan, vaan sitä, että on valmis muuttamaan asioita ja parantamaan maan oloja ja sen ihmisten elämiä.
Kaikki Venäjää vastaan
Romaanin toiseksi viimeisellä sivulla esitetään joukko kysymyksiä. Miksi? Miten voi olla? Taasko se alkaa?
Miksi?
– Yksi selitys on se, että Venäjällä on viime aikoina kerrottu yhä vahvemmin ylhäältä päin, että kaikki ovat Venäjää vastaan. Länsi on vastaan. Kaikki vihaavat venäläisiä ja haluavat sille pahaa. Tämä vahvistaa sitä. Suomalaiset on perinteisesti koettu ystäväkansaksi, mutta he ovatkin teloittaneet ”massoittain” venäläisiä. Sekin vahvistaa, että venäläisten pitää seistä ulkomaailmaa vastaan.
– Tietenkin tällä myös käännetään sisäiset ongelmat mielestä pois, mutta tuntuu kamalalta, miten isoja asioita ollaan valmiita tekemään, että saadaan ihmiset ajattelemaan niin kuin itse halutaan.
Suomi ja Lauste ovat taivas
Anna Soudakova tuli Suomeen pikkutyttönä. Presidentti Mauno Koivisto mahdollisti 1990-luvun alussa inkeriläisille ja muille suomalaissukuisille paluun.
Perhe asettui Turkuun Lausteen lähiöön.
Neuvostoliitosta hän muistaa kauppojen tyhjät hyllyt ja valtavat jonot, joihin mentiin tietämättä, mitä kauppaan on tullut. Kauppaan piti mennä koulupuvussa, koska koululaisperhe saattoi saada yhden sijasta kaksi annosta kalaa.
Soudakovan ensimmäisiä muistoja 1990-luvun lama-Suomesta onkin äidin pyörtyminen tavallisessa suomalaisessa ruokakaupassa siitä järkytyksestä, että tavaraa on lattiasta kattoon.
”Lauste on taivas”, Juri kokee romaanissa.
Mitä männyt näkevät on saanut loistavat arvostelut ja siitä varmasti kuullaan vielä, kun myöhemmin syksyllä esitellään eri kirjallisuuspalkintojen voittajaehdokkaita.
Anna Soudakova on miettinyt jo seuraavaa romaania, koska on jäänyt kirjoittamiskoukkuun. Se voisi olla maahanmuuttajan tarina. Häntä itseään ei enää suomen kielen opettajana, hieman turkulaisittain puhuvana vaaleana naisena kohdella enää maahanmuuttajana, mutta alkuaikoina Suomessa oli toisin.
– Hyvin monesti iäkkäämmät ihmiset kokivat asiakseen kertoa minulle, 8–9-vuotiaalle tytölle, että ovat olleet sodassa venäläisiä vastaan. Varsinkin teini-iässä oman identiteetin löytäminen tuntui hankalalta, kunnes tajusin, ettei minun tarvitse päättää, kumpaa olen.
uutiskirje 
