Aikamme paradokseja on se, että elämme korostuneen kapitalistisessa maailmassa – ja silti maailman merkittävin puolue on Kiinan kommunistinen puolue.
Mikä selittää sen, että Kiinaa yhä hallitsee kommunistinen puolue? Onko ”kommunismi” pelkkä historiallinen peite, vain ideologinen kuori ilman sisältöä?
Miten puolue oikeuttaa asemansa maan hallitsijana? Ja onko järjestelmällä todellista tukea vai seisooko se sittenkin savijaloilla?
Mao hylkäsi Neuvostoliiton
Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949 kommunistisen puolueen puhemiehen Mao Zedongin johdolla.
Aluksi kiinalainen kommunismi imi oppinsa Neuvostoliitosta. Kiinan taloudellista ja yhteiskunnallista järjestelmää rakennettiin marxilais-leniniläisin – tai stalinistisin – opein.
Sitten Neuvostoliitto hylkäsi Stalinin ja Kiina Neuvostoliiton. Mao ei tyytynyt olemaan Neuvostoliiton apuri vaan halusi rakentaa sosialismia omalla tyylillään.
Maolaisuus erkanikin marxilaisista opinkappaleista. Vallankumouksellinen luokka ei ollutkaan teollisuustyöväestö vaan maalaisköyhälistö. Maolaisuus etääntyi marxilaisesta materialismista: sosialismin rakentamiselle ei ollut historiallisia tai materiaalisia esteitä. Sosialismi oli tahdon asia.
Maolainen henki ei kuitenkaan voittanut materiaa. Kiinan taloudellinen kehitys oli heikkoa ja teollistuminen hidasta. Pahimmillaan Maon johtamat yhteiskunnalliset kampanjat johtivat nälänhätään ja kaaokseen.
tuotantovoimaa kasvattamassa
Maon kuoleman jälkeen Kiinan johtajaksi nousi Deng Xiaoping vuonna 1978. Dengin johdolla taloutta uudistettiin. Keskusjohtoisesta suunnitelmataloudesta tehtiin markkinatalous, jossa puolue kuitenkin säilytti valta-asemansa.
On kiinnostavaa, että vaikka Dengin talouspolitiikka oli suorastaan dialektinen täyskäännös maolaisuudesta, ei Deng eikä kommunistinen puolue kuitenkaan virallisesti luopunut marxismi-leninismistä tai ”Mao Zedongin ajattelusta”.
Dengin perustelu valitulle politiikalle oli materiaalisen tuotantovoiman kasvattaminen. Mikä tahansa kävi, kunhan se kasvatti tuontantovoimaa.
– Köyhyydessä ei ole mitään marxilaista, totesi Deng, ja otti vastaan ulkomaisten kapitalistien sijoitukset.
Valittu politiikka sovitettiin marxilaiseen puhetapaan. Kiina oli vasta sosialismin ensimmäisellä asteella. Aiempi pyrkimys hypätä maatalousvaltaisesta taloudesta suoraan kommunismiin oli tuhoon tuomittu.
Kiinan erityistie on puettu erilaisiin sanamuotoihin vuosien varrella: ”sosialismin ensimmäinen aste”, ”sosialistinen markkinatalous”, ”sosialismi kiinalaisin erityispiirtein”.
Termien suhteesta Kiinan yhteiskunnalliseen todellisuuteen voidaan kiistellä. Kiistämätöntä sen sijaan on, että Kiinan talous lähti uuden talouspolitiikan myötä nousuun, jolle ei vieläkään näy loppua.
Legitimiteettikriisi
Kiinan puoluevaltion – kuten sitä kutsutaan – legitimiteetti perustuu pitkälti taloudelliseen suorituskykyyn. Taloudellinen kehitys onkin nostanut satoja miljoonia köyhyydestä. Kiinassa on nykyään laaja keskiluokka ja äärimmäinen köyhyys on vähentynyt huomattavasti.
Silti järjestelmän legitimiteetti on koetuksella. Taloudelliseen kasvuun perustuva oikeutus on ongelmallinen, koska se pitää uusia aina uudella kasvulla. Mitä enemmän talous kasvaa, sitä vaikeammaksi kasvaminen tulee.
Lisäksi kasvulla on haittapuolensa. Bruttokansantuotetta on kasvatettu seurauksista välittämättä. Korruptio, epätasa-arvo, ympäristön tuhoutuminen ja kiinalaisten arvojen muuttuminen uhkaavat järjestelmää. Rikkaus on lisääntynyt, mutta samalla keskittynyt harvoihin käsiin.
Kiinan valtajärjestelmän legitimiteettiä tutkinut Jinghan Zeng toteaakin, että länsimaissa Kiinan talouskasvun suhde legitimiteettiin nähdään liian yksioikoisesti.
Tulonjaon epätasa-arvoa mittaavalla gini-indeksillä Kiina sijoittuu samalle tasolle kuin Yhdysvallat. Talouslehti Forbesin uusimman listauksen mukaan Pekingissä asuu sata miljardööriä – enemmän kuin missään muussa maailman kaupungissa.
Marxilainen kummajainen
Legitimiteettikriisiä alleviivaa se, että kommunistinen puolue oikeuttaa itsensä sosialismin ja kommunismin tavoitteilla. Vaikka talous kasvaa, ristiriita virallisen ideologian ja Kiinan taloudellisen järjestelmän välillä ei katoa.
Kiina on siirtynyt keskusjohtoisesta suunnitelmataloudesta markkinatalouteen ja yksityisomistukseen, mutta kommunistinen puolue on edelleen sitoutunut Karl Marxiin, Vladimir Leniniin ja Maoon. Puolue on virallisesti marxilais-leniniläinen, ja sen julkilausuttu tavoite on, että Kiina on sosialistinen vuoteen 2050 mennessä.
Marx ei ole myöskään täysin kuollut kirjain. Kiinassa on viime vuosinakin ollut televisio-ohjelmia kuten ”Marx on oikeassa”. Kiinassa jopa tuotettiin vuonna 2018 anime-piirrossarja Karl Marxin elämästä (löytyy Youtubesta).
”Sosialismi kiinalaisin erityispiirtein” ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa tulkintoja marxilaisuudesta. Työläisten joukkokamppailuja tukeneita marxilaisia opiskelijoita on vainottu ja suljettu vankilaan. Kiinan kommunistinen puolue pelkää, että marxilaiset opiskelijat ja oloihinsa tyytymättömät siirtotyöläiset löytävät toisensa.
Kun lukee kuvauksia kiinalaisesta markkinataloudesta ja Kiinan siirtotyöläisten oloista, tulee mieleen Karl Marxin Pääomassa esittämä kuvaus kapitalismista ja tehdasjärjestelmästä.
Puolueen kannalta vasemmistolainen oppositio on ongelma, koska vasemmisto-oppositio vetoaa Marxiin ja Maoon, joihin puolue itsekin on ripustautunut.
Mikä on puolueen ideologia?
Missä määrin Kiinan kommunistinen puolue todella on ideologinen puolue?
Haastattelemani Helsingin yliopiston Kiinan tutkimuksen professori Julie Yu-Wen Chen katsoo puolueen olevan edelleen marxilainen ideologialtaan. Chen vertaa järjestelmää Leninin uuteen talouspolitiikkaan 1920-luvulla. Tuolloin Lenin antoi yksityisyritysten toimia Neuvostoliitossa.
Chenin mukaan on virheellistä kutsua Kiinaa kapitalistiseksi.
– Kiina on sosialistinen markkinatalous, joka sallii jonkin verran markkinamekanismin toimintaa. Mutta tosiasiassa tärkeimmät teollisuudenalat ja taloudelliset päätökset ovat edelleen pitkälti valtion kontrollissa.
Kiina on sosialistinen markkinatalous, joka sallii jonkin verran markkinamekanismin toimintaa.
Chenin mukaan kommunistinen puolue on tosissaan tavoitteissaan muuttaa järjestelmää kestävämmäksi. Keskeisiä asioita ovat kotimaisen kulutuksen lisääminen vientiteollisuuden sijasta, teknologiset innovaatiot ja investoinnit tutkimukseen ja koulutukseen.
Tekee kuitenkin mieli kysyä: eivätkö Kiina ja 1920-luvun Neuvostoliitto ole laadullisesti erilaisia järjestelmiä? Leninin ”uusi talouspolitiikka” oli taktinen ja väliaikainen ratkaisu. Sen sijaan Kiinan järjestelmässä markkinat ja yksityisomistus ovat olleet jo vuosikymmeniä.
Vuonna 2018 Kiinan kommunistisen puolueen johtomiehet kunnioittivat Karl Marxin 200-vuotissyntymäpäivää seisten Kansainvälisen soidessa. Myös miljardöörit seisoivat kiltisti rivissä.
Kestääkö järjestelmä?
Kiinan järjestelmän kestävyyttä on vaikea arvioida, koska maassa ei järjestetä vapaita vaaleja eikä kritiikkiä voi esittää vapaasti.
Arviot Kiinan järjestelmän legitimiteetistä ovat vaihtelevia. Yhtäältä on arvioitu, että kiinalaiset ovat tyytyväisiä taloudelliseen kasvuun ja poliittiseen vakauteen. Järjestelmän legitimiteetti perustuu myös kansallismielisyyteen.
Toisaalta on väitetty, että järjestelmä kaatuu väistämättä, koska autoritaariset järjestelmät ovat luonteeltaan epävakaita. On olemassa kokonainen Kiinan-tutkimuksen koulukunta, joka ennustaa järjestelmän kaatumista. Koulukunnan uskottavuutta syö se, ettei ennustus ole toteutunut.
Kommunistista puoluetta on vaikea arvioida ulkoa. Yhtäältä puolue on korruptoitunut. Poliittinen ja taloudellinen valta ovat sekoittuneet, liikemiehet käyttävät poliittisia kontakteja omaksi edukseen. Toisaalta on pyritty luomaan meritokraattinen toimintakulttuuri, jossa puoluetoimitsijoiden pitää osoittaa kykynsä alemmilla portailla ennen nousua hallitseviin asemiin.
Järjestelmä ei tuota George W. Bushin tai Donald Trumpin kaltaisia johtajia, mutta ei myöskään suoraselkäisiä aatepoliitikkoja.
Järjestelmän kestävyys on pyritty takaamaan institutionalisoimalla vallanvaihto. Maon aikaan valtakamppailut puolueessa olivat verisiä. Viime vuosikymmeninä valta on vaihtunut ilman avoimia konflikteja. Toisaalta nykyinen presidentti Xi Jinping on taas keskittänyt valtaa omiin käsiinsä, ja Kiinan on todettu palanneen ”vahvan miehen” valtaan.
Xin kaudella järjestelmän autoritaariset piirteet ovat korostuneet.
– Hänellä on jatkuva pelko maan hajoamisesta, mikä johtaa hänet käyttämään enemmän sortotoimia kontrolloidakseen ihmisiä, professori Chen sanoo.
Professori Chen toteaa, ettei ole täysin mahdotonta kuvitella järjestelmän vielä kaatuvan. Edellämainitut ongelmat – korruptio, epätasa-arvo, ympäristökriisi – voivat kärjistyä järjestelmäkriisiksi.
Kommunistisen puolueen johdossa seurataan tarkasti vähäisimpiäkin merkkejä organisoituneesta oppositiosta. Puolueessa tiedetään, että pienikin voi kasvaa suureksi. Heinäkuussa 2021 on kulunut tasan sata vuotta siitä, kun pieni joukko vallankumouksellisia perusti Kiinan kommunistisen puolueen Shanghaissa.
Kirjallisuus:
Lin Chun: China and Global Capitalism: Reflections on Marxism, History and Contemporary Politics. Palgrave Macmillan 2013.
A. James Gregor: Marxism and the Making of China: A Doctrinal History. Palgrave Macmillan 2014.
Jinghan Zeng: The Chinese Communist Party’s Capacity to Rule: Ideology, Legitimacy and Party Cohesion. Palgrave Macmillan 2016.
uutiskirje 
