Rahoitusmarkkinoilla tiedettiin jo tämän vuoden alussa, mitä tuleman piti. Nimittäin yleisen hintatason nousun eli tuttavallisesti inflaation suhteen. Tämä oli nähtävissä erityisesti Yhdysvaltojen velkakirjamarkkinoilla. Jo vuoden 2020 lopulla alkanut pitkien valtionlainojen korkojen nousu kiihtyi merkittävästi tammi- ja helmikuussa. Kun markkinoilla odotetaan inflaation kiihtymistä, tällainen liike on lähes varma.
Syy liikkeeseen on siinä, että sijoittajat olettavat keskuspankkien joutuvan reagoimaan inflaatioon nostamalla ohjauskorkoaan. Hintavakauden ylläpitäminen on nimittäin keskuspankeille asetettu perustehtävä. Ja ajatus on, että inflaatiota hallitaan korolla. Kun ohjauskorko nousee, kaikki talouden korot seuraavat perässä. Jos osaa ennakoida muutoksen, voi tehdä paljon rahaa. Siihen sijoittajat velkakirjamarkkinoilla tälläkin kertaa pyrkivät.
Mistä sijoittajat sitten tiesivät inflaation tulevan? Sen näkeminen ei tällä kertaa ollut yhtään vaikeaa. Oltiinhan vuoden 2020 keväällä todistettu globaalin talouden lähes täydellistä pysähtymistä. Siinä hötäkässä myös hinnat putosivat ja inflaatio muuttui hetkellisesti deflaatioksi eli yleisen hintatason alentumiseksi. Kun koronakriisin pahin vaihe olisi vuonna 2021 ohi ja vuosi-inflaatiota mitattaisiin vertaamalla hintoja kriisin syvimmän alhon hetkiin, inflaatiota varmasti nähtäisiin.
Mikäli lisäksi oletettiin, että kriisin aikana toteutetut elvytystoimet purisivat ja ihmisten kulutushalu palautuisi vauhdikkaasti, vieläkin voimakkaampaa hintojen nousua saatettiin uumoilla. Tämä oletus osoittautuikin vuoden aikana oikeaksi, ja sen päälle saatiin vielä moninaisia tavaratuotantoon liittyviä tarjonnan pullonkauloja voimistamaan inflaatiota. Syksyllä kärjistynyt energiakriisi Euroopassa laittoi vielä viimeisen kiihdytysvaiheen silmään, ja näiden tekijöiden myötä läntisissä talouksissa päästiin todistamaan voimakkainta inflaatiota sitten 1980-luvun.
Jos vähintään vahvahkon inflaation ennustaminen vuodelle 2021 oli helppoa, sama ei todellakaan koske tulevaa vuotta 2022. Ensinnäkään emme lähde enää liikkeelle ja hitaasti kiihdyttämään suuresta taloudellisesta kuopasta, vaan olemme jo saaneet päämme takaisin maanpinnalle. Lentoon lähteminen on eri juttu kuin kuopasta nouseminen. Ei siis ole mitenkään selvää, että taloudelliset olosuhteet jatkavat parantumistaan samaa vauhtia kuin lähimenneisyydessä. Silloin myös hintojen nousupaine tasaantuu.
Toiseksi kovin finanssipoliittinen elvytysrykäys on jo takana, jolloin yksityinen talous ei enää saa niin paljon apua valtioilta kokonaiskysynnän ylläpitämisessä. Myös keskuspankit suunnittelevat jo rahapolitiikan kiristämistä. Voiko globaali suhdanne tällöin pysyä tavallista parempana? Jos taloussuhdanne elvytyksen hiipumisen seurauksena viilenee, myös inflaatio tulee hidastumaan.
Kolmanneksi raaka-ainemarkkinoilla hintojen nopein nousu näyttää pysähtyneen jo tämän vuoden kesällä. Jos sijoittajat eivät enää näe nousun mahdollisuuksia esimerkiksi öljyn, metallien tai elintarvikkeiden hinnassa, markkinat saattavat nopeastikin jäähtyä tuoden jälleen yhden negatiivisen vaikutuksen inflaatioyhtälöömme. Fossiilikapitalismissa suurin merkitys on tietenkin öljyn hinnalla.
Edelleen on mahdollista, että myös tulevana vuonna tutuksi tulleet inflaatiota vahvistaneet talouden dynamiikat, kuten tuotannon pullonkaulat, energian hintojen nousu ja koronaan liittyvät kysynnän siirtymät säilyvät elinvoimaisina. Sekä inflaation mittaamisen logiikka että talouspolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden näkymät kuitenkin puhuvat inflaation hidastumisen puolesta.
Kirjoittaja on SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:n pääekonomisti.
lehti 