Suomi putosi tänä vuonna kansainvälisessä sananvapausrankingissa viidenneksi. Tilasto on kansainvälisen Toimittajat ilman rajoja -järjestön kokoama.
Sinänsä pudotusta ei kannata liikaa surra. Suomi kuuluu edelleen hyvin harvalukuiseen joukkoon maailmassa eli maihin, joissa toimittajat pystyvät tekemään työtään hyvin vapaasti.
Yksi asia kannattaa kuitenkin nostaa esiin raportista. Se myös vaikutti Suomen sijoitukseen rankingissa. Kyse on media-alan keskittymisestä entistä harvempien käsiin.
Suomessa on edelleen hyvin paljon sanomalehtiä, mutta nykyään kaksi yhtiöitä on lähestulkoon jakanut Suomen. Keskisuomalainen ja Sanoma ovat ostaneet pienempiä yhtiöitä. Useimmissa maakunnissa johtavalla mediatalolla on käytännössä monopoli, totesi aihetta tutkinut Tampereen yliopiston dosentti Heikki Hellman viime vuoden marraskuussa.
Kärjistetysti jako menee seuraavasti: Keskisuomalainen on maakuntien mediakonserni, Sanomalla on vahva ote valtakunnallisista lehdistä – sen kruununjalokivenä on tietenkin Helsingin Sanomat.
Hellman huomauttaa hyvin, kuinka maakunnissa isoin konserni on usein ostanut myös ison joukon pienempiä paikallislehtiä. Sen myötä monopoliasema on päässyt syntymään, eikä kukaan ole siitä puhunut. Suomalainen media-ala onkin erinomaisen taitava välttämään omista ongelmistaan puhumista.
Puhetta on sen sijaan riittänyt Ylestä, jonka kimppuun käyneitä lehtitaloja Hellman kommentoi happamasti.
”Sen sijaan ne syyttävät Yleisradiota sen tarjoamista tekstimuotoisista uutisista ja katsovat niiden uhkaavan sananvapautta, vaikka ne tarjoavat alueellisella tasolla yleensä ainoan edes hieman varteenotettavan haastajan.”
Keskisuomalainen on myös toimitusjohtajansa Vesa-Pekka Kangaskorven sekä isoimman lehtensä Keskisuomalaisen päätoimittajan Pekka Mervolan äänellä julistanut Ylen punavihreiden äänitorveksi. Puolueeton media ei aina ole niin puolueeton.
Joka tapauksessa syy keskittymiselle on selvä – raha puhuu tai enemmän sen puute. Lehtien levikit ovat pudonneet jo kauan, samalla etenkin päivälehtien suurin rahakaivo eli ilmoitustulot ovat pienentyneet voimakkaasti. Sosiaalinen media on imuroinut valtavan määrän lehtitalojen rahaa.
”Sanomalehdistön kokonaislevikki on laskenut vuosikymmenessä 30 prosentilla, samoin nettomyynti”, Hellman tiivistää.
Onko keskittyminen sitten valtavan suuri ongelma? Saksalainen vastaisi jein eli kyllä ja ei. Voi väittää, että kyse ei ole valtavasta ongelmasta, koska nyt monilla lehdillä on vakavarainen omistaja.
Isoissa konserneissa on myös helpompi kehittää uusia tuotteita, jotka 2020-luvulla ovat elinehto. Vielä 2010-luvun alkupuolella isojenkin medioiden johtoportaassa ajateltiin, että sitten kun nuori vähän vanhenee, alkaa hän tilata painettua sanomalehteä kovaan kestotilaushintaan. Ei muuten alkanut.
Uusien tuotteiden lisäksi isoissa konserneissa niin kutsutut keskuskeittiöt eli yhteistoimitukset voivat hoitaa valtakunnan tason uutisointia, jolloin leikkauskierteen jälkeen pieneksi karsittu toimitus voi keskittyä maakuntansa uutisointiin.
Ongelmia keskittymisessä riittää myös paljon, kuten Hellmankin osoittaa. Iso omistaja on kasvoton, eikä sitä kiinnosta, että ”on oman maakunnan ääni”. Sitä kiinnostaa eniten raha, jolloin lehtien yhdisteleminen on helpompaa.
Suuressa mittakaavassa lehtien lakkauttamisia ei vielä ole nähty, mutta Etelä-Pohjanmaan Ilkan ja pohjanmaalaisen Vaasalaisen yhdistäminen antaa esimakua tulevaisuudesta. Meri-Lapissa yli satavuotinen Pohjolan Sanomat lakkautettiin viisi vuotta sitten. Nyt Lapissa on käytännössä yksi iso lehti jäljellä – Lapin Kansa. Toki maakunnan väestöpohjaan suhteutettuna kyse ei ole suuresta ihmeestä.
Suomalainen media-ala etsii kaikkien muiden länsimaalaisten maiden tavoin pelastustaan digitalisaatiosta. Usein esiin nostetaan innostuneesti esimerkkejä digisiirtymässä onnistuneista tiedotusvälineistä, joita on.
Ongelma vain on, että harvojen onnistujien takana on valtava määrä edelleen asian kanssa painivia lehtiä. Printti tuo rahat, mutta digiin pitäisi siirtyä. Tämä näkyy myös Suomessa.
Helsingin Sanomat ja Kauppalehti ovat maksullisina lehtinä onnistuneet hyvin, minkä lisäksi iltapäivälehdet keräävät ilmaisilla sivustoillaan valtavan määrän lukijoita. Valtava määrä lukijoita näkyy mainosmyynnissä.
Muilla onkin sitten vaikeampaa, tosin kokonaiskuvan saaminen aiheesta on avoimista tilastoista nykyään hyvin vaikeaa. Tiedotusvälineet – KU mukaan lukien – ovat piilottaneet kaikki levikkitietonsa. Paradoksaalista on, että avoimuutta kovaan ääneen vaativa media-ala – KU mukaan lukien – on erittäin kova piilottamaan omat tietonsa.
Digisiirtymässä on lehden näkökulmasta paljon voitettavaa. Suurimpia menoeriä nykyään henkilöstökulujen lisäksi ovat painaminen ja jakelu. Jos jakelusta ja painamisesta pystyy ensin nipistämään ja lopulta kokonaan luopumaan, näkyy se isoina säästöinä.
Ongelma vain on, että halpoja digitilauksia tarvitaan moninkertainen määrä korvaamaan painetun lehden tilaus.
On helppo ennustaa, että monilla suomalaisilla tiedotusvälineillä on edessä vielä isoja ongelmia. Alalle levinneet puheet, kuinka pahin olisi takana, ovat tietyllä tapaa jopa vaarallisia.
Joka tapauksessa on tietyllä tapaa hauska huomata, kuinka internet tuntuu kaikin tavoin vahvistavan kapitalismin vääjäämätöntä kehityskaarta. Pienet yrittävät aikansa räpiköidä, kunnes isompi toimija joko murskaa tai ostaa ne.
Jos hieman kärjistää, kehityskaari kuulostaa kovin tutulta. Joku marxilainen saattaakin myhäillä tälle kehitykselle.
Entäs sitten KU? Olkaamme rehellisiä, vasemmistolaiset puoluelehdet ne vasta ongelmissa ovat. Ongelmien taustalla on hieno menneisyys, jolloin lehdillä on paljon tilaajia ja valtaa.
Vanha asema on nakertunut pala palalta, kun levikit ovat pienentyneet. Entistä harvempi toimittaja seuraa lehtiä, mikä tarkoittaa samalla äänen katoamista julkisesta keskustelusta. Valtakunnallisessa keskustelussa näkyy tosin koko ajan vähemmän ääniä, muutaman suuren tiedotusvälineen sitäkin enemmän.
Lehdet eivät ole syyttömiä itsekään tilanteeseensa – kaikkea muuta. Ongelma on nykyään seuraava – tunnettuuden palauttaminen pitää tehdä tilanteessa, jossa resurssit koko ajan pienenevät.
Mainiossa The Wire -sarjassa on hieno kohtaus, jossa lehtitalon pomo ilmoittaa pienentyneelle toimitukselle, että nyt on vain tehtävä enemmän vähemmällä.
Podcasteja tekevä, sosiaalista mediaa päivittävä, päivittäisiä verkkouutisia kirjoittava toimittaja, joka samaan aikaan työskentelee useamman pitemmän jutun parissa, nyökyttelee fiktiivisen sarjan kuvaukselle. Koska se on niin kovin totta.
Kirjoittaja on KU:n päätoimittaja.
uutiskirje 