Puhuttaisiinpa enemmän luokasta! Näin muistan toivoneeni vuosia sitten, Pierre Bourdieusta innostuneena nuorena sosiologian opiskelijana. Ranskalaisen klassikkososiologin lähestymistapa luokkaan veti puoleensa, koska se yhdistää yhteiskunnallisen vallan jakautumisen rakenteet yksilön kokemukseen luokasta elettynä valtasuhteena.
Luokan käsittely laajemmin kuin työvoimaansa myyvien muodostamana rintamana tai sosioekonomisena tilastointina mahdollistaa sen kulttuuristen vaikutusten tarkastelun: kenellä on missäkin tilanteessa valtaa määrittää, mikä on arvostettu tapa käyttäytyä, kuluttaa tai elää. Innostukseni vei niin pitkälle, että päädyin kirjoittamaan graduni työväenluokkaisesta taustasta akateemiseen maailmaan hakeutuneiden naisten luokkaan liittyvistä kokemuksista.
Siinä missä 1990-luvun suomalaista luokkakeskustelua hallitsivat kliseet yhteiskuntaluokkien merkityksen menetyksestä (paperimies tienaa akateemista tutkijaa parempaa palkkaa, kaikki ovat keskiluokkaa, yhtenäiskulttuurissa kotitaloudet kuluttavat samaa maitoa tulotasosta riippumatta), alkoi 2000-luvun alusta luokkapuheen uusi nousukausi.
Katariina Järvinen ja Laura Kolbe julkaisivat vuonna 2007 huomiota herättäneen teoksen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Kolbe ja Järvinen esittivät tuolloin luokkataustasta puhumisen olevan tabu suomalaisten kesken, jota he pyrkivät teoksellaan murtamaan. Pari vuotta myöhemmin vuonna 2009 ilmestyivät suomenruotsalaiset luokkakokemusten kokoelmat Obs! Klass sekä De Andra. En bok om klass.
”Kaikki keskenään yhdenvertaisessa asemassa” -keskiluokkamantran jauhamisen sijaan alkoi työväenluokkaiseksi identifioituva kokemusmaailma saada julkisuudessa uudenlaisia representaatioita, kasvoja ja ääniä.
Nyt on taas vierähtänyt vuosikymmen ja luokkaan liittyvä kulttuurikeskustelu on erilaisten valtarakenteiden ja identiteetin yhteisvaikutusten tarkastelusta siirtynyt käsittelemään lähinnä identiteetinrakentamista ja yksilön kokemusta.
Tuorein esimerkki luokkamatkaa käsittelevästä julkisesta keskustelusta lähti käyntiin Helsingin Sanomien 3.10. julkaisemasta runoilija, ihmisoikeuskouluttaja, sosiaalisen median vaikuttaja ja kirjoittaja Natalia Kallion haastattelusta. Jutussa esitellään Kallion tuoretta esikoisromaania Kotileikki, ja luokkakokemuksen ja -häpeän teema toimi jutun läpileikkaavana punaisena lankana.
”Ikuisesti luokkaretkellä” -otsikosta huolimatta jutussa ei määritellä Kallion mennyttä tai nykyistä luokkaidentiteettiä sen tarkemmin. Menneisyyttä kuvaillaan huono-osaisuutena, ja nykyisyyttä kuvaillaan kulutusmahdollisuuksien avulla: koti Kalasatamassa ja ne paljon puhutut 800 euron lenkkarit.
Siitä huolimatta, että Kallio esittää haastattelussa luokkaan liittyvää rakenteellista tarkastelua nostamalla esiin, miten eri tavalla pandemia vaikutti hänen nykyisen elinpiiriinsä verrattuna yhteiskuntaa ylläpitävillä aloilla työskenteleviin sukulaisiin, sekä kritisoimalla yksilökeskeistä mahdollisuuksien tasa-arvo-ajattelua, jää artikkelin luokkakuvaus kokonaisuudessaan valitettavasti melko stereotypioita vahvistavaksi ja leimaavaksi. Kallio ilmaisee toistuvasti häpeävänsä huono-osaista taustaansa, ja vaikka työväenluokkaa ei käsitteenä mainita, on Kallion sukutausta tekstin kuvailun perusteella tulkittavissa työväenluokkaiseksi. Näin ollen haastattelu viestii, oletettavasti Kallion tahtomatta, että työväenluokkaisuus itsessään on jotain hävettävää josta tulisi pyrkiä pois.
Kuvataiteilija ja valokuvaaja Joel Karppasen Ylen Kulttuuricocktail-sivulla 2.10. julkaisema essee ”Olen luottotiedoton enkä haluaa maksaa velkojani – esitän olevani keskiluokkainen ja tunnen häpeää ja surua” onnistuu puolestaan kuvailemaan epävarmoihin tuloihin, velkaantumiseen ja luokkaan liittyvää häpeää henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi kulttuuristen ja taloudellisten valtarakenteiden kautta. Vaikka teksti paikoittain tekee kliseenomaisia yleistyksiä työväenluokkaisesta suhtautumisesta rahaan, se ei kuitenkaan leimaa työväenluokkaa häpeän lähteeksi; se vain osoittaa sormella keskiluokkaisia nykyihanteita ja normeja häpeän aiheuttajina.
Kun 2010-luvun luokkakeskustelun keskiössä olivat Joel Karppasen esseen tyyliin työväenluokkaisuuteen liittyviä monipuolisia kokemuksia tutkivat teokset, on 2020-luvun julkinen valokeila siirtynyt influenssereiden ympärillä pyörivän keskustelun aikaan. Luokan kokemuksellisen ja kulttuurisen käsittelyn valtavirtaistuminen on viime aikoina muotoutunut nimenomaan taiteen kentälle pyrkivien mutta epävarmuutta kokevien ja pääosin sosiaalisessa mediassa vaikuttavien influenssereiden ulostulojen ympärille, joissa kulttuuri- ja taidekritiikin ammattilaisten kunnianhimoinen suhtautuminen taiteeseen leimataan valtaa väärinkäyttäväksi elitismiksi.
Vaikka näissä samaa kaavaa toistavissa keskusteluissa ei käytetä eliitin lisäksi mitään muita luokkaan liittyviä käsitteitä on maalattu asetelma ilmiselvää luokkahierarkian kuvailua: on nimittäin kyse sortajista ja sorretuista. Sortavan eliitin asemaan asetetaan usein pienituloiset mutta taiteen piirissä kieltämättä symbolista arvostelevaa valtaa käyttävät henkilöt. Sorrettua mutta samalla massoja edustavan luokan muodostavat tässä asetelmassa julkisuuden, suurien seuraajamäärien ja kaupallisten yhteistöiden tuottamaa sosiaalista ja taloudellista pääomaa omaavat influensserit.
Ilmiö on tavallaan inhimillinen: empatia vetää olemaan taiteellista kritiikkiä vastaanottavan somesta tutun influensserin puolella ja kasvotonta ammattikriitikkoa vastaan. Empatia saattaa kuitenkin hämärtää käsitystä vallan varsinaisesta jakautumisesta. Olisiko kuitenkin niin, että kymmenillätuhansilla sosiaalisen median seuraajilla varustetuilla vaikuttajilla onkin lopulta laajempi yhteiskunnallinen valta kuin tuhannen tilaajan kulttuurilehden kriitikolla?
Haluaisin edelleen enemmän puhetta luokasta. Toisaalta, jos luokkapuheen nykyinen trendaaminen typistyy pääosin joko väsyttävään kulttuurisotaan tai uhriutumisesta valtaa hakevaksi identiteettipolitiikaksi, en ole enää niin varma.
lehti 