Viranomaisten tai häpeän pelko, poliisin tai oma osaamattomuus ovat mahdollisia syitä siihen, että ihmiskaupasta Intiassa selviytyneiden lainmukaiset korvaukset jäävät saamatta.
Neljätoistavuotias Priti Pyne oli palaamassa koulusta Basran kylässä Länsi-Bengalissa, kun hän ja ystävänsä tapasivat kauppiaan, joka tarjosi houkuttelevan näköistä juotavaa. Tyttöjen juotua heitä alkoi huimata ja kun he virkosivat, he olivat Delhiin matkaavassa junassa. Muiden matkustajien avulla tytöt onnistuivat jäämään junasta Sealdahin asemalla Kolkatassa.
– Meille oli koulussa kerrottu ihmiskauppiaista, joten otimme heti yhteyttä asemapäällikköön ja soitimme kylässämme toimivalle Goren Bose Gram Vikas Kendra -kansalaisjärjestölle. Järjestön edustajat tulivat ja järjestivät meille paluumatkan kotiin, Pyne kertoo.
Hänen vanhempansa eivät halunneet nostaa kannetta, eikä Pyne päässyt osalliseksi ihmiskaupasta selvinneille kuuluvista korvauksista.
– Olin lapsi ja vanhemmat päättivät kaikesta puolestani. Nyt olen aikuinen ja kanteen nostaminen on myöhäistä.
Rakkausansasta bordelliin
Shelly Shome ja Molina Guin Bagdasta lankesivat ”rakkausansaan” ja päätyivät ihmiskauppiaiden uhriksi. Shome vietiin Maldaan ja hänet lukittiin ”tilapäiseen asuntoon” matkalla bordelliin, josta poliisi pelasti hänet.
Guin pakeni Maharashtran Nagpurista bordellista, jonne hänet oli myyty puoli vuotta aiemmin.
– En osannut hindiä, joten se oli vaikeaa. Lopulta eräät bengalilaiset pojat auttoivat minua palaamaan kotiin.
Vaikka sekä Shomen että Guinin tapauksesta nostettiin kanne, kumpikaan ei ole saanut korvauksia. Heidän myyjänsä ovat edelleen vapaalla jalalla.
Lalita elää Erodessa Tamil Nadussa. Hänestä tuli ihmiskaupan uhri noin 15-vuotiaana, kun hänet vietiin tekstiilitehtaaseen Coimbatoreen. Siellä hän havaitsi päätyneensä yhdessä monien muiden kanssa nykyaikaiseen orjuuteen.
Tytöt työskentelivät 14–16 tuntia vuorokaudessa ilman taukoja. Majoitus oli likaisessa asuntolassa, ja heidän täytyi syödä pillereitä kuukautisten estämiseksi.
Lalita pääsi lopulta lähtemään vetoamalla sukulaisen kuolemaan. Virallisen rikosilmoituksen puuttuessa myös hän jäi ilman korvauksia.
Velka pakotti Lahirit liikkeelle
Sunil Lahirin perhe ei pystynyt maksamaan lainaansa ja hänen perheensä joutui hakemaan töitä kotiosavaltionsa ulkopuolelta.
Heidät houkutteli tiilenpolttajiksi Haryanaan työnvälittäjä, joka lupasi hyvän majoituksen, palkan ja ruuan.
Perille päästyään Lahirit ymmärsivät, että heidät on myyty yhdessä kahdenkymmenen muun vastaavassa tilanteessa olevan perheen kanssa.
Sunil oli tuolloin nuorukainen. Hän näki nälkää ja teki raskasta työtä 12–14 tuntia päivässä. Perhe majoittui olkikattoisessa hökkelissä. Karkausyritykset nujerrettiin kiduttamalla ja hakkaamalla.
Muutaman kuukauden orjuuden jälkeen Sunil ja hänen setänsä onnistuivat pakenemaan pimeyden turvin. He hakeutuivat lähimmälle poliisiasemalle ja pääsivät takaisin kotiin. Asianmukaisen rikosilmoituksen jäätyä tekemättä he eivät kuitenkaan voineet hakea korvauksia.
Poliisit eivät tunnista, ilmoitukset jäävät tekemättä
Ihmiskaupan uhriksi joutuminen Intiassa tarkoittaa yleensä joko seksuaalista tai työntekijän hyväksikäyttöä. Uhreja yhdistää köyhyys ja tiedon puute, jotka saavat ihmiset lähtemään kotoaan ja päätymään ihmiskauppiaiden kynsiin.
Uhrit viedään usein toiseen osavaltioon, josta kotiinpaluu on vaikeaa.
Eri hyväksikäytön lajit kielletään eri lainkohdissa, mutta riiston tavasta riippumatta Intian lakien mukaan uhrilla on nykyään oikeus korvauksiin. Alun perin niitä maksettiin vain liikenneonnettomuuksien uhreille ja vasta 2008 korkein oikeus laajensi korvaukset koskemaan myös rikosten, kuten ihmiskaupan, happohyökkäysten tai raiskausten uhreja.
Laeista huolimatta ihmiskaupasta selviytyneet saavat korvauksia vain harvoin. Asianajaja Kaushik Gupta kertoo syyksi sen, ettei korvausten saamisen edellytyksenä olevaa rikosilmoitusta ole jätetty. Sitä selittää Guptan mukaan poliiseilta puuttuva koulutus ja herkkyys tunnistaa ihmiskaupan uhreja. Poliisia myös pelätään, sillä järjestäytynyt rikollisuus ulottuu myös viranomaisiin.
Kaikki selviytyjät eivät tee ilmoitusta, osa leimautumisen pelossa, osa ei yksinkertaisesti selviä vaadittavasta paperityöstä. Hyväksikäyttäjiltään pelastettujen on helpompi todistaa olleensa uhri kuin heiltä karanneiden. Vuonna 2021 vain 16 prosenttia ihmiskaupasta syytetyistä tuomittiin.
– Jos ilmoitus tehdään vasta kotona, on vaikea todistaa, että on joutunut ihmiskaupan uhriksi. Todisteet ovat kuitenkin välttämättömiä korvauksia haettaessa, sanoo kolkatalaista ihmisoikeusjärjestö Jabalaa johtava Baitali Ganguly.
Ihmiskauppalaki odottaa ylähuoneen käsittelyä
Aktivistien mielestä ongelma ”on, että uhrin korvaukset ovat alimpana viranomaisten prioriteettilistalla”. Rahastoja korvauksien maksamiseksi ei ole, joten rahat jäävät usein saamatta.
– Toisinaan rahat on määrätty maksuun, mutta niiden saapuminen uhrin tilille vie kuukausia, kertoo Suresh Kumar Centre Direct -kansalaisjärjestöstä.
Käsittelyssä oleva ihmiskauppaa koskeva laki säätäisi ihmiskauppiaille ankaria rangaistuksia ja uhrille maksettavaksi korvauksia kauppiaan omaisuudesta. Lakiesitys on hyväksytty Intian alahuoneessa, mutta odottaa vielä ylähuoneen hyväksyntää.
Korvausten lisäksi ihmiskauppalaissa esitetään kuntoutusta ihmiskaupasta selvinneille. Selvinneet itse ovat järjestäytyneet vastustamaan ihmiskauppaa ILFAT-järjestöön (Indian Leadership Forum Against Trafficking).
Järjestö kritisoi kuntoutusta ”suojakodeissa”, joiden olot sen mukaan muistuttavat vankilaa. Se vaatii myös pikaoikeuksia ihmiskauppiaiden tuomitsemiseksi.
Entinen ihmiskaupan uhri Sunil Lahiri opiskelee ja käy puhumassa kouluilla riskeistä joutua ihmiskauppiaiden uhriksi. Suojakotien sijaan selviytyjät tarvitsevat hänen mukaansa yhteisöpohjaista kuntoutusta ja työelämään suuntaavia taitoja.
– Ihmiset kylistämme joutuvat lähtemään, koska töitä ei ole. Viranomaisten täytyy varmistaa, ettei heitä käytetä hyväksi.
lehti 