Vasemmistolaisessa liikkeessä on aina kiistelty siitä yritetäänkö parantaa köyhien ja työntekijöiden asemaa mahdollisuuksien rajoissa nyt vai keskitytäänkö suuriin linjoihin, jotka luvataan toteuttaa sitten kun on saatu valta. Ikuinen kiista reformismin ja ”vallankumouksellisuuden” välillä.
Li Andersson asetti Viikkolehden kolumnissaan 7.3. kovan tavoitteen: ”Vasemmisto, joka ei haasta oikeistoa taistelussa politiikan isoista linjoista, on vasemmisto, joka ikuisesti tulee olemaan tuomittu kamppailemaan annettujen reunaehtojen sisällä pienten parannusten puolesta.”
Emmekö aina kamppaile annettujen reunaehtojen sisällä? Myös vasemmiston yksin päättäessä asioista. Pitäisikö pienten parannusten tavoittelemisesta luopua? Minusta on tärkeää parantaa ihmisten elämää nyt, ei vasta vasemmiston määrätessä ne isot linjat.
Andersson toteaa Jaakko Kianderiin tukeutuen, että ”työllisyysasteen nosto nykyisestä 75 prosenttiin poistaisi koko niin sanotun kestävyysvajeen”. Kukapa olisi eri mieltä! Mutta ehkä Andersson voi paljastaa, missä sellainen hanikka on, jota kääntämällä työllisyys nousee 75 prosenttiin. Kaipa täystyöllisyys olisi aikoja sitten saavutettu, jos se olisi pelkästään hallituksen toimista kiinni?
Anderssonin toteaa, että veronkierto vie EU-valtioilta 1 000 miljardia vuosittain, eikä siksi pidä edes harkita menoleikkauksia. Pitäisikö hallitusten jäädä vain odottamaan, että veronkiertäjät palauttavat rahat?
Anderssonille täytyy antaa tunnustusta johdonmukaisuudesta. Hän vastusti vasemmistoliiton osallistumista nykyiseen hallitukseen ja kannatti viime syksynä lähtemistä sieltä. Toki kehitystäkin on tapahtunut: nyt hän toteaa Suomen talouden kärsivän suhdannetaantumasta ja teollisuuden rakennemuutoksesta; ei siis enää vain hallituksen toimista.
Andersson on voinut toteuttaa suurten linjojen ajatteluaan Turun kaupunginvaltuuston vasemmistoryhmän puheenjohtajana. Tulos: vasemmisto on suljettu valtuustoryhmien välisen varsinaisen neuvotteluyhteyden ulkopuolelle ja näin edellytykset saada aikaan turkulaisia vähänvaraisia ja työntekijöitä hyödyttäviä käytännön ratkaisuja on minimoitu ellei eliminoitu.
Ei ihme, että vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotetun Jyrki Yrttiahon turkulaiset kannattajat ovat ottaneet Anderssonin ehdokkaakseen EU-parlamentin vaaleissa.
Vasemmistoliitolla on johdonmukainen linja: työllisyyden puolesta, palveluiden ja tukien säilyttämisen puolesta, harmaan talouden kitkemisen ja veronkierron rajoittamisen puolesta. Vasemmistoliiton ministerit toimivat tämän linjan toteuttamiseksi eduskuntaryhmän tuella. Ja toivottavasti myös Li Anderssonin tuella.
Kaksi ministeriä ja neljätoista kansanedustajaa eivät kuitenkaan voi yksin määrätä hallituksen suuria linjoja. Pitää taipua sovitteluihin. Joskus ne ovat parempia, joskus huonompia. Sinnikkäästi pitää kuitenkin yrittää vaikuttaa nykyiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, ei vain haikailla parempaa tulevaisuutta niin hallituksessa kuin oppositiossakin, kun sinne taas joskus joudutaan. Parempi tulevaisuus rakentuu käytännön teoista nyt.