Viime vuoden yliopistokamppailut toivat esille naistutkimuksen hankalan aseman uudessa yliopistossa. Naistutkimus on ensimmäisten joukossa uuden yliopistoyrityksen ”kohdentaessa” resurssejaan.
Jyväskylässä naistutkimuksen oppiaineen purkaminen, maisteriohjelman lakkauttaminen sivuaineeksi, tarkoittaa pitkään rakennetun naistutkimuksen sivuuttamista institutionaalisesti legitiiminä tieteenä. Maisteriohjelman lakkauttaminen tehtiin kuulematta opiskelijoita ja henkilökuntaa. Näyttää siltä, että opetusministeriön ja yritysyliopiston linjaukset menevät yliopistoissa läpi vailla järjestäytynyttä vastarintaa, vaikka ne muokkaavat rajusti naistutkimuksen tulevaisuutta ja määrittelevät suoraan opiskelijoiden oikeuksia ja opiskelun mahdollisuuksia.
Moni yliopistolla tunnistaa kehityksen, mutta on osaltaan pakotettu seisomaan oven vieressä ”kädet levällään”, kun pitäisi seistä oven edessä ja käsi nyrkissä!
Vasemmistonaisten, opiskelijaliikkeen ja naistut-kimuksen aktiivinen vuorovaikutus on strategisestivälttämätöntä tasa-arvokeskus-telun kehittämiseksi.
Koemme olevamme hankalassa asemassa opiskelijoina ja tutkijoina. Kuka puolustaa opiskelijoiden ja tutkijoiden oikeuksia? Miten yliopiston uudet käytännöt erottavat ihmisiä toisistaan ja vaikeuttavat mahdollisuuksia solidaarisuuteen? Mikä merkitys on naistutkimuksella yhtäältä akateemisena oppiaineena ja toisaalta feministisen tietoisuuden kannalta? Entä mitä oppiaineen nimeenkin kohdistuvat muutokset naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseen implikoivat aineen tulevaisuudesta?
Akateeminen naistutkimus tulisi turvata autonomisena tieteenalana, ja sen pitäisi kyetä tarjoamaan välineitä yhteiskuntaa muuttamaan pyrkiville feministisille liikkeille. Kuten Liisa Lautamatti toisaalla toteaakin: ”Naistutkimusta ei olisi ilman naisliikettä”. Ajattelemme, että Vasemmistonaisten, opiskelijaliikkeen ja naistutkimuksen aktiivinen vuorovaikutus on strategisesti välttämätöntä tasa-arvokeskustelun kehittämiseksi.
Uuden joukon aktivoitumisella pyrimme herättämään uudelleen kysymykset naistutkimuksen merkityksestä tasa-arvon käsitteellistämisen ”välineenä” ja paikkana, jossa feminististä tietoutta rakennetaan. Aktivoituminen kertoo naistutkimuksen tärkeydestä ja siitä, että nykyisissä painostavissa oloissa on järjestäydyttävä uudelleen, keräännyttävä yhteen ja kysyttävä monia perustavia kysymyksiä uudestaan.
Tiedon puute osallistumisen esteenä
Lakkauttamishuhut ovat Jyväskylän osalta olleet esille pitkään, mutta täsmällisemmän tiedon puute on vaivannut sekä Jyväskylää että Allianssikumppania Tamperetta, joiden yhteistyösuunnitelmat ovat resurssipulan takia myös epäselviä. Tämä tiedon ja tiedotuksen puute on kiinnostavaa sikäli, että viime keväänä opiskelijaliike ja ainejärjestö yrittivät aktiivisesti selvittää tilannetta.
Yliopiston virallinen tiedotus toimii näännytystaktiikalla. Tieto, jota ei ole saatavilla, sillä johdon mukaan ”mistään ei ole päätetty”, on tarkoitettukin vaiettavaksi. Vallankäytön analyysin kannalta tämä on erittäin kiinnostavaa; yliopiston johto saa yliopistolain myötä huomattavasti lisää suoraa valtaa, mutta uudessa yliopistossa ei kukaan eikä mikään tee päätöksiä, eikä siis kukaan ole vastuussa. Päätökset vain ”tapahtuvat”. Yliopistolla vallitsee ”prosessi ilman tekijää”. Naistutkijoina meitä kummastuttaa, sillä joku aina tekee päätöksen
Oppiaineen lakkautukselle on kuitenkin esitetty kaksi perustetta. Ensimmäistä eli resurssiongelmaa ei ole kuitenkaan pyritty ratkaisemamaan, sillä yliopisto saa rahaa suoritetuista tutkinnoista, jolloin sivuaineopiskelijat ainoastaan hukkaavat resursseja. Toisesta eli professuurin ”raukeamisesta” kaksi vuotta sitten johtuvasta professuurin puutteesta ei ole täsmällisempää tietoa saatavilla. Ylipäänsä tilanne osoittaa, että Jyväskylän yliopisto, yritysyliopiston tapaan, syrjii rakenteellisesti pieniä oppiaineita, kuten naistutkimusta. Tämä heikentää tutkimuksen laatua, laskee yliopistokoulutuksen tasoa ja kaventaa sen monipuolisuutta.
Naistutkimus ja -liikkeet ovat jatkuvasti tekemisissä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kehitysten kanssa. Organisaatioilla on eri roolit ja toimintatavat, mutta katsomme, että teorian tarkoituksena on tarjota välineitä ymmärtää yhteiskunnan ilmiöitä ja rakenteita. Miten lama vaikuttaa naisten asemaan? Miten koulutuslaitos toteuttaa tai ehkäisee sukupuolten eriarvoisuutta? Miten perhepolitiikka ja sen ideologiset implikaatiot vaikuttavat vähemmistöryhmien oikeuksiin? Miten naisten työllistymisen ongelmia ratkaistaan?
Juuri naistutkimuksella on mahdollisuuksia tuottaa sitä ”yhteiskunnallista vaikuttavuutta”, jota rehtorit ovat uuden yliopistolain nimissä toitottaneet. Kenties kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti vääränlainen yhteiskunnallinen vaikuttavuus?
Solidaarisuuden ongelmat
Ristiriitaisten ja epäselvien kysymysten lomassa yksi asia on selvä: yliopisto organisaationa estää toimivan yhteistyön ja solidaarisuuden eri toimijoiden välillä. Vaikka opiskelijat, tutkijat ja henkilökunta ovat erilaisissa asemissa yliopistossa, yhteistyön puute ei tässä johdu ”tavanomaisista” eroavaisuuksista ihmisten välillä. Sen sijaan koulutuskilpailu, niukoista resursseista tappeleminen sekä epäselvä ja epätasaisesti jakautuva informaatio hajottavat yhteisön paljon vakavammin ja suunnitelmallisemmin.
Yliopiston työntekijältä edellytetään vapaaehtoistyötä, lojaliteettia ja ”yhteisöllisyyttä”, jolle yliopisto työnantajana ei tarjoa vastinetta. Solidaarisuuden rakentaminen on vaikeaa tilanteessa, jossa oman työn lisäksi on osallistuttava oppiaineen kehittämistyöhön, mutta rahoituksen loppuessa työhuone lähtee alta. Tämä on analogista oikeistohallituksen pyrkimyksille irrottaa (tieto-)työn tulokset tekijästään, tuottaa hyvin marxilaisessa mielessä ”tavaroita”, jotka luovutetaan työnantajien haltuun.
Vastaavasti opettajien työ ymmärretään yhä enemmän tutkintojen tuottamisena, jonka tarkoitus ei ole kriittisen ajattelemisen ja tiedon yhteiskehittely, vaan tulostilastojen kerryttäminen. Myös opiskelijoiden asema muuttuu, ja nyky-yliopistossa opiskelijat näyttäytyvätkin lähinnä ”läpivirtauksena”, kuten termi kuuluu. Tällainen työnteon ja opiskelun organisaatio johtaa siihen, että naistutkimuksesta tulee näiden institutionaalistuvien ehtojen lävistämä, ja se solidaarisuus, jonka varaan naistutkimus alun perin rakennettiin, on purkautunut tai vähintään purkautumassa.
Tiedämme lausahduksen ”isän ja äidin murhasta”, joka on sukupolvien jatkumossa välttämätön – mutta tähän liittyviä kuiluja tuotetaan meille pikemminkin ulkopuolelta. Ne hajottavat ne keskustelun ja solidaarisuuden mahdollisuudet, joita kipeästi kaipaamme. Käynnissä on prosessi, johon harva pääsee osalliseksi, vaikka kyseessä ovat meidän intressimme, naistutkimuksen ja feminismin tulevaisuus.
Kaján ja Mankki ovat jyväskyläläisiä opiskelijoita. Mäkinen on tamperelainen jatko-opiskelija ja tutkija.