POIKANI KEVIN (We Need to Talk About Kevin, Englanti-USA 2011). Ohjaus: Lynne Ramsay. Käsikirjoitus: Ramsey, Rory Kinnear. Perustuu Lionel Shriverin romaaniin. Kuvaus: Seamus McGarvey. Musiikki: Jonny Greenwood. Pääosissa: Tilda Swinton, John C. Reilly, Ezra Miller, Jasper Newell (Kevin 6-8-vuotiaana).
Jossain määrin häkellyttävän psykologisen jännitys-, rikos- ja perhedraaman aloituskohtauksessa tuuli heiluttaa auki olevan parvekkeen oven verhoa. Tummasävyinen valaistus tihentää episodin pelkistetyn maalauksellisen kauneuden.
Kohtaukseen palataan myöhemmin. Tuolloin se etenee parvekkeelle, josta kurkistavan henkilön eteen avautuu murheellinen näky. Tapahtuu siirtymä arkisen kauhun alueelle.
Huutavasta vauvasta kasvaa melkoinen riiviö.
Joissakin kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että toisin kuin isät, äidit harvoin katkaisevat yhteyden rankastakin rikoksesta tuomittuun poikaansa. Poikani Kevin on tämän tilastollisen faktan täsmäkuvitusta.
Tarinan logiikka ei välttämättä ole aukoton, vaikka esimerkiksi taustaa pojan kieroon kasvamiselle luodaan vaikeasta synnytyksestä lähtien.
Huutavasta vauvasta kasvaa melkoinen riiviö. Yleislääkäri lohduttaa uupunutta äitiä, että kyllä se siitä. Myöhempi maininta Prozac-masennuslääkkeestä kertoo, että toisin kävi.
Psykopaattisen nuoren terrorisointia on paikoin piinallista katsella. Aivan kuten poika päähenkilöäidin, elokuva pistää koville katsojan. Kerronnan kulkuun muotoutuu tehokkaan piinaava tunneilmasto.
Leffaa katsoessa tuntuu kuin olisi kärkenä pihdeissä, joilla tongitaan ihmismielen salatuimpia ja saastuneimpia lokeroita.
Vihjeitä ja viittauksia
Poikani Kevin on kovaa valuuttaa tänä perhe- ja koulusurmaajien ja Anders Breivikin kaltaisten teurastajien aikakaudella.
Elokuva kertoo tuhovoimaisille sivuraiteille vievän kehitystarinan antaen vinkkejä siitä, millaisia tekijöitä kaiken takana ehkä on. Paino on pantava sanalle ”ehkä”, sillä elokuva ei ole kronologisesti etenevä ja palikat yksi yhteen asetteleva realistinen draama.
Henkilöiden tekemisten pohjalla olevat sosiaaliset ja psykologiset tekijät saavat selityksensä viittauksellisesti ja vihjeenomaisesti, tosin eräiltä osin myös suoraan. Eräs esimerkki on äidin epätoivoinen väkivallanteko, joka motivoi pojan taholta tulevan pitkäaikaisen emotionaalisen kiristyksen.
Huikeaa symbolista voimaa puolestaan on jaksossa, jossa äiti ”kylpee” espanjalaisen Bunolin kaupungin kuuluisiksi tekemissä tomaatinmössäyskarnevaaleissa. Asia selittyy luontevasti äidin työskentelyllä matkatoimistoalalla.
Pahan olon tynnyrissä
Skottijuurisen Lynne Ramsayn ohjauksessa tarina on työstetty aiheensa mukaisesti ”hankalaksi” elokuvaksi. Aikatasoilla risteily on tavallista kulmikkaampaa, palasia irtoilee pikku hiljaa ja sieltä täältä. Vankka ja intiimi romaanimainen rakenne pitää kutinsa vähin sanallisin eväin. Jälki on taidokasta.
Tunneilmastoa jykevöittää myös lavastus. Huolellisesti hahmotellussa visuaalisessa maailmassa punainen muistuttaa asemastaan väreistä väkevimpänä.
Tyylitietoisuudessaan kompakti draama ei vain kuvaa, siinä kellutaan pahan olon tynnyrissä.
Naispäähenkilön näkökulmasta avautuu syvältä kouraisevaa kokemuksellisuutta: aamuherätystä kuvaavassa kohtauksessa voi aistia, miten syyllisyydentuntoinen ahdistus jäytää sielua kuin katupora asfalttia. Syyllisyyden teema onkin elokuvassa keskeinen.
Poikani Kevin ei ehkä ole miellyttävä elokuva katsella, mutta se on sitäkin puhuttelevampi sairaskertomus, tavalla jos toisellakin– onhan aikamme länsimainen elämänmeno mitä ihmeellisimpiä syöpäkasvaimia täynnä.
Tilda Swinton tekee intensiivisen roolityön nurkkaan ajettuna ja hieman androgyynisenä naisena ja äitinä, joka rankkojen paineiden keskellä osoittaa hämmästyttävää sitkeyttä.
Isää esittävän John C. Reillyn pöllähtäneen peikkomainen ja vähän räjähtänyt olemus istuu näihin kehiin vähän huonosti: hulppean talon omistava perhe on sentään melko varakas.
Ezra Miller lienee saanut Kevinin roolin elokuvan Afterschool (2008) perusteella: hänen tummanpuhuva katseensa liekehtii molempien leffojen julisteissa.
Millerin silmiin on satsattu turhaa demonista kiihkoa: katseet viittaavat välillä enemmän teinivampyyrileffan janoiseen sankariin kuin häiriintyneeseen nykynuoreen.
Ja vielä: Cannesin filmijuhlilla pääpalkinnon aikoinaan voittanut Gus Van Santin ohjaustyö Elephant (2003) on osittain sukulaisfilminä Poikani Kevinin rinnalla löysä tuttavuus.