Horisontti
Elämme outoja aikoja. Kuntavaalien alla asetelma on kuin kreikkalaisesta näytelmästä: ennen lopullista yhteenottoa kaikki näyttää ihan hyvältä.
Ei voisi enemmän pieleen mennä. Kuntavaaleissa ratkaistaan Suomen kuntapalvelujen tulevaisuus. Jotta palvelujen saatavuus ja laatu tulisivat turvatuiksi, ainakin seuraavat kolme ongelmaa on ratkaistava.
1. Kuntaverosta tehtävät vähennykset
Kuntavaaleissa ratkaistaan Suomen kuntapalvelujen tulevaisuus.
Kuntarakenneuudistuksen perusteluissa on alleviivattu sitä, että kuntien perustuslailliseen verotusoikeuteen ei puututa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten valtio tätä oikeutta rajaa erilaisten vähennysten avulla. Vaikka kunnallisveroprosenttia on nostettu, kunnan kassa ei ole kasvanut.
Miten tämä on mahdollista?
Kunnallisverotuksessa tehdään ensin vähennyksiä veronalaisista ansiotuloista. Tällaisia vähennyksiä ovat matkakustannukset, tulonhankkimiskulut, ansiotulovähennys ja perusvähennys. Jäljelle jäävästä verotettavasta tulosta lasketaan kunnallisveroprosentin mukainen vero.
Sitten tehdään vähennykset verosta. Tällaisia vähennyksiä ovat työtulovähennys, kotitalousvähennys sekä asuntolainan koron alijäämähyvitys. Se, mitä jäljelle jää, on todellista (efektiivistä), kunnan kassaan jäävää veroa.
Oheisessa kuviossa on esitetty Suomen kuntien veroprosentit ennen vähennyksiä ja vähennysten jälkeen jaksolla 1994–2012.
Vuonna 1994 kuntien nimellinen veroprosentti ansiotulosta oli keskimäärin 17,5 prosenttia, todellinen 14,6 prosenttia. Vähennysten osuus oli näiden kahden erotus, keskimäärin 2,9 prosenttia.
1990-luvun lopulla ero nimellisen ja todellisen välillä alkoi kasvaa, ja 2000-luvun lopulla kasvu on voimistunut siten, että vuonna 2012 ero nimellisen ja todellisen veroprosentin välillä nousee noin 5 prosenttiyksikköön.
Tällä tempulla kuntien tulopohja on blokattu. Se lisäverotuksen tuotto, jonka kunnat olisivat kuntapalveluihin tarvinneet, on ulosmitattu muihin tarkoituksiin, kuten tulopoliittisten sopimusten ostovoiman turvaamiseen. Jatkossa näin ei voida menetellä, jos kuntapalvelut aiotaan turvata.
Selkokielellä tästä ongelmasta on puhunut emeritusprofessori Pentti Meklin. Poliitikot eivät niinkään.
2. Tuloksen manipulointi poistoilla
2000-luvulla kunnat ovat raportoineet yllättävän hyvistä, jopa kuntajohtajien tulospalkkiot mahdollistaneista tuloksista. Hyvien tulosten syy ei kuitenkaan ole kuntajohtajiemme tuloksentekokyky, ainakaan yleisesti, vaan alimitoitetut poistot.
Miksi näin on käynyt?
Kunnat eivät maksa tuloksestaan veroa, eikä niillä siten ole motiivia täysimittaisiin, verotuksen minivoiviin poistoihin. Poistot ovat olleet alimitoitettuja, eivät todellista kulumista vastaavia. Siksi myös poistoilla rahoitetut uusinta- ja korjausinvestoinnit ovat olleet alimitoitettuja, ja siksi kiinteistöt ja laitteet mätänevät nyt käsiin.
Viime marraskuussa työ- ja elinkeinoministeriön kirjanpitolautakunnan kuntajaosto antoi vihdoin uuden ohjeen todellista kulumista vastaavista poistoista (yleisohje, 15.11.2011). Jos siis kunnan vuokratalon poistot on mahdollista jaksottaa 25–50 vuoden ajalle, jatkossa on valittava 25 vuotta. Ohjeesta voi poiketa vain perustellusta syystä.
Mitä tästä seuraa?
Tästä seuraa, että jatkossa kunnat näyttävät huomattavasti huonompaa tulosta, ja osalla kunnista kirjanpidollinen tulos menee pakkasen puolelle. Saamieni tietojen mukaan joukossa tulee olemaan myös perinteisesti vahvoina pidettyjä kuntia, kuten suuria kaupunkikuntia.
Selkokielellä tästä ongelmasta ovat puhuneet eräät kuntatalouden asiantuntijat, kuten Oiva Myllyntaus ja Eero Laesterä. Poliitikot eivät niinkään.
3. Salailu julkisissa hankinnoissa
Ne palvelut, jotka ennen vuotta 2007 tuotettiin keskitetysti kunnallisten liikelaitosten toimesta, tuotetaan nykyään EU:n edellyttämällä tavalla hajautetusti julkisina hankintoina. Hankintalain (2007/348) myötä kunnissa on siirrytty kattavasti sosiaaliliberalistiseen tilaaja-tuottaja malliin: kunta tilaa, yksityiset tuottavat.
Vuonna 2010 hankintamenettelyn kynnysarvot ylittäviä julkisia hankintoja tehtiin jo noin 35 miljardilla eurolla, noin 8 miljardia enemmän kuin 2007. Hankintojen kokonaisarvoa, mukaan lukien kynnysarvot alittavat hankinnat, ei taida tietää kukaan. Ja mitä hankintaprosessin läpinäkyvyyteen tulee, niin sitä ei ole.
Salailu kukkii erityisesti kunnissa ja kuntainliitoissa.
Sopimusasiakirjoja ei ole haluttu sisällyttää osaksi lakisääteistä asiakirjahallintoa. Eikä esitys hankintatietojen jälki-ilmoittamisvelvollisuudesta yhteiseen, vertailut ja kehittämistoiminnan mahdollistavaan tietokantaan ole saanut kannatusta suurissa ”päättäjäpuolueissa”.
Julkisen ja yksityisen rajapinnalle on syntynyt ei-julkinen bisnes, jonka seurauksena hankintahinnat ampuvat lähes systemaattisesti yli sovitun, ilman vastaavaa parannusta palvelujen laadussa. Hankintalain tavoitteet ovat siten jääneet paperille.
Miksi tähän ongelmaa ei ole puututtu?
Vastaus on yksinkertainen: keskinäiset edut ja päätöksentekokyky. Julkisissa hankinnoissa jaetaan myös valtaa, eivätkä päättäjämme ole koskaan läpinäkyvyydellä hidastettuja päätöksentekomuotoja suosineet. Jos päättäjämme olisivat salailuun halunneet puuttua, se olisi jo varmasti tehty.
Epäily korruptiosta on siten ihan paikallaan: jos systeemi ylläpitää mahdollisuutta välistävetoon ja koplaamiseen, niin silloin systeemi määritelmän mukaan korruptoi.
Selkokielellä tästä ongelmasta on puhunut keskusrikospoliisin korruptiovastaava, komisario Juuso Oilinki. Poliitikot eivät niinkään.
On aika vetää yhteen.
Kuntavaaleissa ratkaistaan hyvinvointipalvelujen tulevaisuus. Näin siksi, että Suomessa hyvinvointipalvelut ovat kuntapalveluja, joiden tuottaminen on jatkossa yhä enemmän kuntien itse hankkimien tulojen varassa.
Siksi kuntien oikeus kuntaveron tuottoon on palautettava. Muuten kuntatalouden tulopohja pettää – kiitos työ- ja elinkeinoministeriön kirjanpitolautakunnan kuntajaoston uuden, todellisen tuloksen manipulointia vaikeuttavan poisto-ohjeen.
Jos kuntapalvelujen tulopohja pettää, palvelujen tuotannossa koittaa villi länsi. Todellisiksi päätöksentekijöiksi nousevat julkisista hankinnoista vastaavat diilerit, vapaina julkisuuden ja kestävän kehityksen asettamista ankarista vaatimuksista.
Olisi lapsellista kuvitella, että he meidän kuntapalvelumme pelastaisivat. Ei niin ole tapahtunut missään muussakaan maassa. Miksi niin tapahtuisi Suomessa?
Seuraavan vaalikauden aikana nämä ongelmat on ratkaistava. Vastuu siitä kuuluu poliitikoille, kuten kunnanvaltuutetuille. Ketkään muut näitä ongelmia eivät voi ratkoa.
Tästä kuntavaaleissa on kysymys.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori.
uutiskirje 
