Prekarisaatio. Kuinka mahduttaa niin laaja ja monisyinen aihepiiri kahden tunnin näytelmäksi? Työryhmä ei ole tarttunut helppoon aiheeseen, mutta sitä riemastuttavampaa on, että Teatteri 2.0:n, Tampereen Teatterin, Joensuun Kaupunginteatterin ja Rovaniemen Teatterin yhteistyönä syntyi Radikaaleinta on arki, jota esitetään Tampereen teatterissa.
Näytelmän koko henkilökavalkadi loihditaan esiin kahden näyttelijän voimin. Ajatus tuntuu äkkiseltään yltiöpäiseltä, mutta Marja Myllylä ja Johannes Korpijaakko pitävät paketin nätisti kasassa, eikä etenevyys kärsi.
Varsinkin Myllylä solahtaa taiturimaisesti roolista toiseen, aina nuoresta yrittäjänaisesta kuuksi. Kuu sitten sokraattisesti, mutta lämpimästi kommentoi henkilöhahmojen menoa.
Tositarinat osuvat ytimeen
Työryhmä on kerännyt prekaarikokemuksia Tampereelta, Joensuusta ja Rovaniemeltä. Näytelmän dokumentaariset osat ovat myös sen vahvimpia. ”Dokumentaarisessa arkikomediassa” parasta on dokumentaarisuus ja arkisuus. Huolellinen taustatyö näkyy tilanteiden tunnistettavuudessa.
Luulin esimerkiksi tiedostavani oman prekaarin asemani ja sen rakenteellisuuden hyvinkin. Silti sain näytelmän aikana itseni toistuvasti kiinni siitä harhasta, että tilanteeni olisi jotenkin poikkeuksellinen tai omaa syytäni.
”Kun työn mikroluonne yleistyy ja työelämän kokemuksista tulee henkilökohtaisia ja yksityisiä, niiden rakenteellinen hahmottaminen vaikeutuu”, kirjoittaa käsikirjoittaja Taija Helminen käsiohjelmassa.
Kun omat yltiöoptimistiset ajatukset, itsensä huijaukset ja oman tilanteen oikeutuksen hatarat perustelut lausutaan teatterin lavalta, ne muuttuvat naurettaviksi. ”Kuin suoraan elämästäni”, totean useammin kuin kerran mielessäni, enkä varmasti ole ainoa.
Keikkatyö, hoitajan helpotus
Hoivapainotus näytelmässä on ilahduttavan vahva, lähihoitajasta omaishoitajaan. Prekaarikeskustelu pyörii usein, ymmärrettävästi, tekstin tuottamiseen keskittyvissä ihmisissä ja heidän näppäimistöiltään käsin. Tunteet ja tilanteet ovat silti varsin samankaltaisia, oli työn sisältö mitä hyvänsä.
Hoivatyöltä riisutaan glooriaa, jota käytetään lähinnä hoivaajien riistämiseen. Esille tuodaan faktaa muun muassa hoitajien päivittäin kohtaamasta väkivallasta – ja siitä, ettei siitä vaivauduta enää edes ilmoittamaan. Aiheellisesti kysytään myös, missä menee lähimmäisen ja työntekijän raja. Myös mieleenpainuvimmat roolisuoritukset näytellään hoitotyöläisinä.
Mielenkiintoinen ulottuvuus on myös se, että hoitajalle keikkatyö voi olla myös vapauttavaa. Vastuu osastolla, jossa työntekijöitä on aina liian vähän, on valtavaa ja lamauttavaa. Keikkatyöläiselle ei voi antaa viime vastuuta, joten prekaarisuuteen voi myös paeta ylimitoitettuja odotuksia.
Työläinen on kiltti aina vaan
Tarinassa annetaan toivoa ja vihiä prekaarien järjestäytymisestä ja oikeuden ottamisesta omiin käsiin, mutta tämä jää viittausten ja unelmoinnin tasolle.
Vaikka olisi ehdottomasti liikaa vaadittu näytelmältä, että se esittäisi konkreettisen ratkaisun koko ongelmaan, aiheella olisi voinut leikitellä rohkeamminkin. Sen sijaan on hyvä, että esiin nostetaan vihollisen osoittamisen vaikeus – ketä vastaan prekaari kamppailee?
Farssimaisuus, jota suomalainen teatteri tuntuu rakastavan, ei tunnu oikein toimivalta. Luultavasti osin sen vuoksi henkilöhahmoista kaikkiaan tulee ylhäältä päin kuvattu fiilis, vaikka näyttelijät taitavia ovatkin.
Työläishahmot nimittäin ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia, hyväntahtoisia ja uhrautuvia. Tämä tosin on enemmän poikkeus kuin sääntö suomalaisissa työläiskuvauksissa. Haluaisin joskus nähdä älykkään, ovelan ja kyynisen työläisen. Sellaisen, jolle ei naureta, vaan joka nauraa muille.
Rähmät keskiluokan silmistä
Radikaaleinta on arki saattaakin olla parhaimmillaan hyvinvoivan keskiluokan herättelijänä. Sellaistahan teatteriyleisö keskimäärin on.
Jos näytelmä saa yhdenkin katsojan silmät avautumaan prekaarille todellisuudelle, se on mielestäni täyttänyt tehtävänsä sikäli, kun sellaista voidaan taiteella katsoa olevan. Jos se tapahtuu luokattomien luokan kulmia pyöristelemällä ja näiden onnettomien kohellukselle nauramalla, hyvä niin. Pääasia, että toimii.
Näytelmän nimi on sama kuin vuonna 2010 ilmestyneellä Dan Koivulaakson, Anna Kontulan, Jukka Peltokosken, Miika Saukkosen ja Tero Toivasen kirjoittamalla pamfletilla. Tiettävästi työryhmä on siihen tutustunut ja lukenut myös runsaasti prekariaattitutkimusta, mutta näytelmä ja kirja ovat silti eri kokonaisuuksia. Siinä kun kirjassa puhutaan ”miljoonan marginaalista”, näytelmässä heitä (meitä) on suurpiirteisemmin vain monia.
”Jotakin on kai jo tulossa” – heti, kun tämän sisäistämme.
Tampereen teatteri: Radikaaleinta on arki. Käsikirjoitus: Taija Helminen. Ohjaus: Saana Lavaste. Lavastus: Iris Routa. Puvut: Ina Jakobsson. Rooleissa: Marja Myllylä, Johannes Korpijaakko.