Michael Haneken käsikirjoittama ja ohjaama Valkoinen nauha (Das weisse Band – eine deutsche Kindergeschichte, 2009) edustaa uutta eurooppalaista art house -elokuvaa parhaimmillaan. Cannesin festivaaleilla pääpalkinnon voittanut itävaltalaisfilmi on rikas kokonaisuus. Vuosiin 1913–1914 sijoittuvasta pienyhteisökuvauksesta muotoutuu kiehtova epookki- ja mysteeridraama, jossa seinien sisällä ja pimeän kätköissä muhivat suuret salaisuudet.
Tarina nähdään ikääntyneen päähenkilöopettajan (Christian Friedel) kertomana. Elokuva alkaa kahdella hieman erikoisella onnettomuudella. Jatkossa tapahtuu outoja, lapsiin kohdistuvia väkivallantekoja.
Haneke hahmottaa ihailtavan täsmällisin vedoin todistusvoimaisen menneen maailman henkisen ilmaston. Paronin, pastorin ja tohtorin isännöimän näyttämön avaintermejä ovat autoritaarisuus ja patriarkaalisuus. Aikuisten ja lasten maailmojen jännite on tärkeä, samoin korostuu herkän romanttisuuden ja karkean seksuaalisuuden kuilu.
Haneken tähän mennessä hienoin elokuva huokuu taidokkaan ”romaanimaista” kerrontaa, eikä tämä tarkoita vain kertojan osuutta. Sanan ja kuvan intensiivinen liitto tuottaa komeana mustavalkokuvauksena vaikuttavaa jälkeä.
Valkoinen nauha on linjakas, viimeisen päälle pelkistetyksi hiottu ja kurinalainen elokuva, täynnä mieleenjääviä kuvia, kohtauksia, episodeja ja henkilöhahmoja.
Valkoinen nauha. Yle Teema keskiviikkona klo 21.45
uutiskirje 
